Nyt riensivät palveliat kaikkialta ja ympäröivät vaunut. Herra Claudius astui alas.
"Onko turmio todellakin niin suuri, herra Claudius?" kysyi Erdmann. "Todellakin neljänkymmenen tuhannen taalerin vahinko, kuten Schäfer sanoo?"
"Vahinko on suurempi — kaikki on hävitetty; saamme alkaa Dorotheenthalissa uudestaan. Minä vaan surkuttelen havupuitani — ei ainoatakaan ole enää", lausui hän liikutettuna. "No, kaikki ne voi hankkia uudestaan aikaa myöten; mutta tässä" — hän vaikeni ja avasi vaununoven.
Hän auttoi varovaisesti jonkun alas vaunuista. Useitten sytytettyjen lamppujen valo lankesi nyt etehisen ovesta nuoreen neitoon, joka puoleksi riippuen herra Claudiuksen käsivarressa, astui alas. Suonenvedontapainen nyyhkiminen tärisytti hentoa, eteenpäin kumartunutta olentoa ja peittämättömät hiukset riippuivat epäjärjestyksessä ja hajallaan kauniitten, mutta kauheasta tuskasta vääristyneiden kasvojen ympäri.
"Hänen äitinsä on hukkunut", kuiskasi hänen seurassansa tullut väki.
Herra Claudius kiersi lujemmin käsivartensa tytön ympäri ja saattoi hänet etehiseen. Hän sattui minuun pimeässä — ja hänen vaatteensa olivat läpimärjät.
Neiti Fliedner seisoi ylimäisellä portaalla ojentaen hänelle molemmat kätensä; en kuullut, mitä herra Claudius hänelle sanoi; äkkinäinen, selittämätön ujouden ja tuskan tunne karkoitti minut heidän läheisyydestänsä etemmäksi, mutta minä näin vanhan neidon lempeästi ja hellästi tarttuvan itkevän tytön käteen ja taluttavan häntä sisälle. Herra Claudius viipyi vielä tuokion aikaa etehisessä puhuen Charlotten kanssa. Minulta ei jäänyt huomaamatta, että hän ikäänkuin etsien katseli ympärillensä — oliko hän siis kuullut ääneni ja tahtoiko hän täten tulla vakuutetuksi, olinko minä, johon hän oli niin suuttunut, todellakin siellä. Mikä hullu ajatus! Hänellä oli tärkeämpää mietittävänä — kuinka paljon kurjuutta olikaan hän nähnyt tänään ja kuinka paljon vaikeuksia olikaan hänellä taasen uudestaan voitettavana! Eikö hän nyt tuonut syvästi sortunutta orpoa tyttöraukkaa kotiinsa, ottanut häntä luoksensa sydämellisen hellästi ja sääliväisesti? Hän ei varmaan ollut yhtä kiittämätön kuin minä; hän ei lykännyt suojelevaa kättä luotansa; luottavaisesti turvasi hän hänen tukevaan käteensä. Ja sitte muistelisi hän vielä arolta tullutta, uppiniskaista lasta? Ei suinkaan!
Hän astui taasen portaita alas, seisahtui ovessa ja katseli tarkkaan ympärillensä pimeään. Sillä välin oli herrakin astunut alas vaunuista ja meni hänen luoksensa — minä tunsin hänet isäkseni. Kummastuneena näin hänen ojentavan herra Claudiukselle, halveksitulle "kauppiaalle", mitä ystävällisimmästi kätensä ja mitä hartaimmin häntä kiittäen, jättävän hänet hyvästi. Puutarhassa hiivin hänen luoksensa ja tartuin hänen käsivarteensa. Hän oli siitä erittäin hämillään ja hänen oli erinomaisen vaikea käsittää, "että hän näin myöhään yöllä näki pikku kyyhkysensä ulkona". Hän oli seurannut herttuaa Dorotheenthaliin ja sitte palannut sieltä herra Claudiuksen vaunuissa. Mennessämme Karolinenlustiin kertoi hän vedentulvasta ja herra Claudiuksesta.
"Minkälainen mies! Herttua oli innostunut nähdessään hänen kylmämielisyyttänsä ja neuvokkaisuuttaan ja vakavaa arvokkaisuutta, jolla hän kärsi vahinkonsa. Minä olen tähän saakka luullut miehen eläväksi luvunlaskun esimerkiksi — siitä täytyy minun pyytää häneltä anteeksi!"
Niin, minkälainen mies! "No, kaikki voi hankkia uudestaan aikaa myöten, mutta tässä" — niillä yksinkertaisilla sanoilla vertasi hän oman äärettömän vahinkonsa nuoren tytön onnettomuuteen. Ja hän olisi numero-setä, jääkylmä rahamies? Ei, vaan "työntekijä sanan oikeimmassa merkityksessä", joka ei tehnyt työtä halvan voiton tähden, mutta sentähden että "huomasi säännöllisyyden ja nerollisuuden olevan ihmisen parhaan lääkkeen". Ah, nyt jo rupesin ymmärtämään häntä paremmin!