Sinä yönä en enää mennyt levolle. Minä istahdin ikkunankomeroon ja odotin päivän koittoa. Puitten takaa koittavan päivän kuluessa tahdoin alkaa uutta elämää.
XXVI.
Seuraavana päivänä iltapuolella otin minulle uskotun puutarhan avaimen ja menin sveitsiläistaloon: Minä tiesin pikku Gretchenin isän olevan opettajan K:n korkeammassa tyttökoulussa — hän kyllä oli auttava minua tulemaan toiseksi ihmiseksi. Pitkää esittelemistä ei tarvittu. Rouva Helldorf tunsi minut heti kohta. Kuten myöhemmin sain kuulla, oli vanha Schäfer tarhuri jo kertonut paljon "oppineen herran" kesyttömästä, kummallisesta lapsesta, joka niin äkkiarvaamatta oli tulla tipahtanut Karolinenlustiin, ja pikku Kreetta kavahti minulle kaulaan. Taannoisesta tapauksesta puutarhassa, johon minä olin syypää, ei lausuttu sanaakaan.
"Tahdotteko opettaa minua?" kysyin yliopettaja Helldorfilta, joka korjaeli äärettömän suurta kirjoitusvihko-kasaa. "Minä tahtoisin oppia, oppia niin paljon kuin vaan mahtuu päähäni! Olenhan jo koko vanha tyttö, enkä taida edes oikein kirjoittaa." Hän hymyili ja hänen suloinen pikku rouvansa samoin, ja me päätimme lujasti, että minä saisin käydä kuin heidän oma lapsensa heidän perheessänsä ja saisin joka päivä vähintään kolme oppituntia. Sen päätöksen kerroin minä neiti Fliednerille, joka hyväksyi sen kokonaan ja lupasi minun pyynnöistäni toimittaa kaikki siihen kuuluvat raha-asiat. Siis ei minun tarvinnut sentähden mennä herra Claudiuksen kirjoitushuoneesen.
Siitä alkaen tein minä väsymättä ahkerasti työtä. Tosia lensi kynä alussa usein pöydän alle ja minä juoksin kuumentunein päin kyynelsilmin metsään; mutta minä palasin myöskin huoaten takaisin, otin pienen terästirannin hitaasti lattialta ja rupesin jälleen maalaamaan, kunnes kopioiminen tykkönään oli tarpeeton ja somat, vakavat, paperille piirretyt kirjaimet tulivat ajatusten eloon saattajiksi. Silloin aukenivat silmäni ja minä käsitin entisen tietämättömyyteni! Minä edistyin opettajani iloksi sanomattoman nopeasti ja sitte lisääntyivät alussa harvat oppiaineeni laululla ja soitannollakin, joissa luonnollinen taipumukseni oli minulle suureksi avuksi. Kohta seisoin minä pianon vieressä laulaen kaksiäänisiä lauluja nuoren Helldorfin kanssa.
Se seurustelu sveitsiläis-talossa, vaikka isäni sen hyväksyi ja neiti Fliedner sekä herra Claudius sitä julkisesti suojelivat, oli eräille henkilöille malka silmässä. Eckhof raivosi ja Charlotte oli kummallisen kiukkuinen ja vihastunut. Minä sain sieltä likempiä tietoja vanhan kirjanpitäjän ja hänen tyttärensä välisestä eripuraisuudesta. Helldorf oli lukenut jumaluusoppia ja jo ylioppilaana kihlannut Anna Eckhofin. Vanha salapyhäinen oli suostunut tähän liittoon sillä ehdolla, että nuori mies lopetettuaan oppimääränsä, lähtisi nuoren rouvansa kanssa Itä-Indiaan lähetyssaarnaajaksi, — mutta tietysti evankelisen uskonlahkon sääntöjä ankarasti noudattavana saarnaajana. Se määräys tuntui sulhosta yhä raskaammalta, hän kieltäytyi viimein sitä täyttämästä ja ilmaisihe kaiken ulkokultaisuuden ja tekopyhän lavertelemisen jyrkäksi vastustajaksi. Lisäksi selitti lääkäri nuoren morsiamen ruumiinrakennuksen liian heikoksi kestämään lähetyssaarnaajan vaimon vaivaloista ja puutteellista elämää. Vanhusta ei se lepyttänyt; hän hurjasti väitti Herran kyllä suovan tyttärelle armonsa kautta siihen voimaa, ja ell'ei niin kävisi, menisi hän Jumalan luo pyhän kirkon oikeana ja valppaana soturina. Kun Helldorf lujasti pysyi kiellossansa eikä tahtonut luopua armaastansa, hylkäsi isä tyttärensä.
Aivan selvästi käsitin minä ukon vihan, kun muuri sillä tavoin revittiin alas sveitsiläistalon ja hänen hallitsemansa alan väliltä, mutta mistä syystä katseli Charlotte epäsuosiollisesti seurustelemistani opettajan perheen kanssa? Suuttuneena sanoi hän minulle vasten silmiä, ett'ei hän käsittänyt, kuinka herra Claudius taisi uskoa valtatien varrella olevan portin avaimen minun huolimattomiin lapsenkäsiini; pian pääsisivät muka kaupungin kaikki kerjäläiset tulvaamaan puutarhaan. Hän moitti minun tulleeni siitä saakka inhottavan ylpeäksi, kun rupesin harjoittamaan sekä lukemista, että kirjoitusta; "ihastuttavan luonnollisesta aron prinsessasta" ei enää löydy jälkeäkään ja kähäröitäni olin muka ruvennut järjestämään jotenkin paljoa teeskenteleväisyyttä ja kiekailevaisuutta osoittavalla tavalla. Vielä vihaisemmaksi ja pisteleväisemmäksi tuli hän alotettuani soitantoa ja laulua harjoittamaan. Useasti tapasin hänet muurin takana, kun oppitunnin perästä palasin kotiin; säihkyvin silmin, mutta kuitenkin melkein loukkaavan välinpitämättömästi sanoi hän pienen linnun voivan ylpeillä sangen kimakasta äänestään, josta hän oli vaan ohitsemennen kuullut muutamia säveleitä; mutta kun eräänä sunnuntaina iltapäivällä laulukumppalini, nuori Helldorf saatti minut puutarhan portille asti; hyökkäsi hän esiin pensastosta ja rupesi lakkaamatta nauramaan, silloin tällöin ivallisesti kysyen: "Saanko luvan onnitella, neiti von Sassen?"
Minä annoin hänen olla, kun en todellakaan käsittänyt hänen käytöstänsä. Muuten hillitsi hän itseään ilmoittamattoman salaisuuden suhteen paljoa paremmin kuin mitä olisin voinut uskoa. Ainoastaan kahdessa kohdassa ilmaantui hänen enentynyt ylpeytensä selvemmin: hän ei nimittäin milloinkaan enää tullut aterialle muuten kuin puettuna sihisevään silkkiin ja lisäksi näytti hän kaikissa tilaisuuksissa ylenkatsettansa porvarisäätyä kohtaan. Enimmiten sai nuori Helldorf sitä tuta, sillä herra Claudius kutsui häntä yhä useammin perheesensä. Hän kohteli nuorta miestä kylmästi ja epäkohteliaasti, joka usein suututti minua, liiatenkin kun vähitellen puhdas sisarellinen rakkaus häneen oli syntynyt minussa. Suureksi mielihyväkseni ylenkatsoi nuori mies tykkänään hänen käytöstänsä. Hän ei ollut huomaavinaankaan ylpeätä loukkaavaa naista. Minulla oli usein tilaisuutta huomata se, sillä minäkin otin enimmiten osaa Claudiuksen pieniin pitoihin, mutta kuitenkin aina isäni seurassa. Hänen ja herra Claudiuksen välillä oli sangen vilkas seurustelu saanut alkunsa. Herra Claudius tuli hyvin usein kirjastoon, jota hän ei ennen koskaan tehnyt, ja isäni puolestaan meni iltaisin tähtitorniksi valmistettuun huoneesen. Pienissä teepidoissa olivat he aina yhdessä. He näkyivät sangen paljon mieltyneen toisiinsa; mutta he eivät koskaan, vaikka usein kuuntelin heidän puhettansa, koskeneet muistoraha-seikkaan. Herra Claudiuksen ja minun keskinäinen välimme ei kuitenkaan vähääkään muuttunut. Päinvastoin kartoin häntä entistä huolellisemmin, sillä olihan tuo onneton salaisuus välillämme. Tammikuussa, Dagobertin palatessa, oli asia ratkaistava; kuinka kamala olisinkaan ollut, jos olisin teeskennellyt ystävyyttä ja luottamusta, ennenkuin herra Claudius saisi tietoa asiasta! Ja vielä toinenkin seikka ujostutti ja peljätti minut hänen läheltänsä. Usein, katsahtaessani ylös, jutellessani toisten kanssa, huomasin hänen silmänsä, oikein tuskallisen miettiväisesti, olevan luodut minuun; minä tiesin aivan hyvin miksi: Hän näki valheen yhä vielä tahraavan otsaani. Veri syöksi kasvoihini ja synnytti taasen minussa entisen uhkamielisyyden ja uppiniskaisuuden. Hän ei näkynyt odottaneen toisenlaista käytöstä minulta. Hän ei sanallakaan muistuttanut minua Ilsen antamasta holhoojaoikeudesta, vaikka minä tiesin hänen, kuten alusta asti, pitävän huolta töistäni ja toimistani ja sitä paitsi minun tietämättäni joutuneen yhteyteen opettajan kanssa, jonka itse olin valinnut. Hän piti uskollisesti Ilselle annetun lupauksensa, vaikka se aikaa myöten olikin tuleva hänelle vaivaloiseksi ja tukalaksi. Nähdessäni hänen lempeän vakavana ja moittimattoman arvokkaana kävelevän vieraittensa joukossa, tuskastuin usein sanomattomasti, kun häntä uhkaava salaisuus muistui mieleeni. Voineekohan hän puollustaa itseään sen ilmi tullessa?
Niin kului kolme kuukautta. Minä ylpeilin vakavasta kauniista käsialastani, jonka avulla jo olin salaa kirjeenvaihdossa Kristina tätini kanssa. Hän oli innokkaasti kiittänyt minua lähettämästäni rahasta ja kertonut aikovansa lähteä Dresdeniin lääkärien hoidettavaksi, lujasti toivoen saavansa äänensä takaisin. Hänen vakuutuksensa mukaan olin muka hänen pelastajansa, suojelusenkelinsä ja ainoa olento, joka enää sääli häntä, kovasti koetettua rouva raukkaa. Hän lausui lakkaamatta toivovansa kerran saada sulkea minut syliinsä. Se kirjeenvaihto liikutti minua niin syvästi, että eräänä päivänä ujosti yritin puhua isäni kanssa onnettomasta tädistäni. Isä kavahti seisoalleen, kieltäen minua koskaan enää puhumasta hänestä ja lausui suuttuneena, ett'ei hän ymmärtänyt, miten Ilse oli antanut sanankaan tästä synkästä perhejutusta tulla minun tietooni. Tätini yhä useammin saapuvat kirjeet saattoivat minut siis sangen levottomaksi, vaan minä en kuitenkaan hennonnut jättää niitä vallan vastaamatta.
Vähitellen sain kokea toisiakin huolia. Minä, joka en muutamaa kuukautta ennen vielä tietänyt, mitä raha oli, minä luin nyt levottomasti jokaista groshenia, sillä — sitä puuttui usein. Minä olin iloisesti ja hiukan taitavastikin hoitanut pientä talouttamme; joka ilta oli pieni teepöytä kirjastossa, mukavuus, jota isälläni ei ollut moneen vuoteen ollut; mutta että meidän myöskin kerran täytyi maksaa kaikki, sitä en minä käsittänyt, ennen, kuin palvelusneitini laski eteeni pitkän luettelon kaikenlaisista ostoksista.