"Rahaa!" huudahti isäni kavahtaen pystyyn papereistansa, kun minä viattomasti annoin hänelle rätingin. "Lapseni, minä en käsitä — miksi sitte?" Hän tunnusteli etsien liivinsä ja nuttunsa sivutaskuja. — "Minulla ei ole, Leonoraseni!" selitti hän olkapäitään nykähyttäen, avuttoman ja tuskallisen näköisenä. "Kuinka — äskenhän maksoin ravintolan päivällisrätingin?"
"Maksoitte, isä. Mutta tämä on illallisista", sammalsin minä hämmästyneenä.
"Vai niin!" Hän repi molemmin käsin hiuksiansa. "Katso, lapseni, tämä on minulle ihan uutta, minä en ole sitä koskaan käyttänyt. Katso, tässä!" sanoi hän, näyttäen minulle harmaasen paperiin käärittyä sokuripalasta kirjoituspöydältä, "tämä on erittäin ravitsevaista ja hyvin terveellistä."
Ah, miten minä peljästyin ja mikä hirveä valo nyt koitti silmissäni. Isälläni oli runsaat tulot, mutta hän kielsi kokoelmiensa tähden itseltään välttämättömimmätkin tarpeet. Se oli siis syy hänen kauheaan laihuuteensa; olivathan hänen kasvonsa jo Ilsen ja minun lyhyestä hoidostani muuttuneet silminnähtävästi terveemmän näköisiksi. Jos tahtoisinkin, niin en kuitenkaan hänen itsensä tähden voisi suostua tähän kummalliseen sokuriruoan nautintoon. Mutta minä en tohtinut häntä vastustaa, en edes pyytää rahaa, nähdessäni hänen useasti maksavan satoja taalereja vanhasta kellastuneesta käsikirjoituksesta tahi vanhasta, korkokuvaisesta posliiniruukusta eikä jättävän äyriäkään taskuunsa. Hänen lempeä ja hellä käytöksensä, melkein lapsellinen ilo, jolla hän näytti minulle ostetut aarteensa ja oma kunnioitukseni hänen työtänsä ja tietoansa kohtaan sulki minulta suun.
Minä etsin pienen kukkaron, jonka Ilse oli jättänyt laatikkoon "hätävaraksi", vaan jota minä siihen saakka olin ylenkatsonut. Ne rahat riittivät joksikin aikaa; mutta kun sitte annoin ulos viimeisen groshenin, palasivat huolet jälleen. Ilsen puoleen en tohtinut kääntyä, enkä herra Claudiuksenkaan; täytyihän minun heille aina ilmoittaa, mihin aioin käyttää omaisuudestani otetut rahat. Nyt, voidakseni selvemmin arvostella ihmistä ja seikkoja, muistin myöskin Ilsen ankarasti moittineen tätä kiihkeätä kokoomista; minä käsitin nyt perin pohjin herra Claudiuksen lauseen: senkaltainen hillitsemätön kokoilija ottaa varat vaikka alttarilta, enkä minä siis voinut toivoa, että hän suostuisi pyyntööni. Mutta mitä itse ansaitsin, siihen ei hänellä ollut oikeutta; minun ei edes tarvinnut sanoa, mihin käytin ansaitsemani rahat — sangen nopeasti juolahti se pelastava ajatus mieleeni.
Ja toisena päivänä Dorotheenthalin vesitulvan jälkeen näin nuoren neidon, jonka äiti oli hukkunut, istuvan pihakammarin ikkunassa; kauniit, vaaleat kasvot syvälle alaspainettuina teki hän niin ahkerasti työtä, että minun oli mahdotonta nähdä ainoatakaan katsetta.
"Mitä hän tekee?" kysyin neiti Fliedneriltä.
"Hän on pyytänyt työtä, sillä hän luulee ainoastaan sillä tavalla voivansa hillitä surunsa. Hän kirjoittaa kukkasten nimiä siemenkoteloihin; hänen isänsä oli koulunopettaja Doretheenthalissa ja tyttö kirjoittaa sangen kaunista käsialaa."
Tämä joutui taasen mieleeni, kun Emma, palvelija-neitsyt, antoi minulle paperin täynnä numeroita. Minulla ei enää ollut äyriäkään ja pyysin sammaltaen häntä odottamaan muutaman päivän. Silminnähtävästi kummastuneena ja hämillään läksi hän huoneesta ja minä menin kello kuusi sykkivin sydämin katurakennukseen. Herra Claudiuksen luona oli pidot — isänikin oli kutsuttu, mutta hän viipyi vielä linnassa tervehtimässä Margareta-ruhtinatarta, joka sinä päivänä oli palaava kolmekuukautisen poissaolon jälkeen.
Minä riisuin päällysvaatteeni ja hattuni neiti Fliednerin huoneesen.