"Niin, sen voi tehdä äiti, liiatenkin kuolinhetkenänsä. Mutta ken, niinkuin me, monta vuotta on nähnyt ja rehellisesti kärsinyt hänen tähden kurjuutta, sille se on vaikeata… Uskotko kaikki todeksi, mitä on tuossa kirjeessä?… Niin, niin, polvillaan hän todellakin tulee, vaan ei pyytämään anteeksi; kyllä kai, sillä sitä ilman on hän elänyt monta vuotta ja on kyllä menestynyt — ei, ainoastaan rahaa hän tahtoo. Rahakullat, ne ansaitsevat kyllä, että niiden edestä lankee polvillensa!"
Kuinka syvästi olikaan se seikka häneen koskenut, kun hän, harvapuheinen Ilse, nyt puhui siitä niin paljon.
"Koska niin nyt soveltuu, niin voit myöskin saada kuulla, mistä syystä mummosi ei kärsinyt rahan helinää," jatkoi hän syvästi huoahtaen… "Ei haittaa vaikka saatkin kuulla, kuinka paljon onnettomuutta riippuu rahoissa, niissä, joita eilen ensi kerran näit… Mummosi oli Hannoverin rikkahin rouva — hänen ensimmäiseltä mieheltään jäi hänelle täysinäiset raha-arkut… Mutta toisen kerran mennessänsä naimisiin — hän rakasti liian syvästi sitä miestä — teki hän suurimman uhrin minkä taisi, hän uhrasi uskonsa. Hän ei saanut ottaa sitä mukaansa — juutalaisista rahoista sitä vastoin ei ollut väliä. Eipä viipynyt kauan, ennenkuin hän pääsi selville, ett'ei hänen miehensä huolinut hänen rakkaudestansa, vaan rahat hävisivät aikaa myöten joka ilman haaralle. Niitä hän ymmärsi käyttää."
"Hän oli minun isoisäni, Ilse."
Kaunis, tumma puna näkyi äkkiä hehkuvan Ilsen poskissa.
"Niin, sinunpa kysymyksiltäsi ei kukaan saa olla rauhassa, ja siten tulee sanotuksi senkaltaisia asioita!" torui hän minua suuttuneena ja nousi. "Mutta sen sanon sinulle, Kristiinasta et saa enää puhua sanaakaan. Hän on kuollut minulle, muista se, lapseni!… Ei sinun sitä paitsi pidä ajatteleman menneitä asioita, — se ei sovi niin nuorelle tytölle kuin sinulle!"
Hän antoi Heintzille, joka ääneti ja nöyränä oli istahtanut tuolillensa, kupin kahvia, vaan ei vielä katsonut häneen. Sitten meni hän jälleen ulos kaivolle. Minä näin, kuinka hän puri hampaitansa nostaessaan pumpunvartta. Vaan täytyihän sen tapahtua, vesi virtasi lakkaamatta sankoon, kunnes se täyttyi.
Ei, vaikkapa Ilse olisikin oikeassa, niin en voinut kuitenkaan totella häntä. Minun täytyi muistella onnetonta laulajatarta! Olihan hän minun tätini — minun tätini! Se soi niin suloiselta ja hyvältä, mutta kuitenkin liian vakavalta sille lumoavalle kuvalle, jonka näin mielikuvituksissani… Ja kuitenkin — hän oli isääni vanhempi, siis enemmän kuin neljäkymmentä kaksi vuotta — huh! kuinka äärettömän vanha!… Mutta se ei auttanut, mielikuvituksissani minä alinomaa koristelin sitä miellyttävää olentoa — olihan hän laulajatar.
Minä pakenin ylen täysin sydämin yksinäiselle kukkulalle ja katselin kyynelsilmin ihanaa, sinistä taivasta… Näkikö minun armas vanha mummoni, miten siinä istuin surullisena? Varmaan hän ei ollut suuttunut siitä, että minä muistelin Kristiinaa — olihan hän antanut hänelle anteeksi!…