Neljä viikkoa oli kulunut mummoni kuolemasta. Minä olin saapuvilla, kun hänet haudattiin lähimmäisen kylän kirkkomaahan. Vanha, lempeä kirkkoherra rukoili niin innokkaasti rauhaa poismenneelle kuin olisi hänen rakkahin rippilapsensa maannut siinä hänen jalkainsa edessä, ja Heintzkin näkyi unhottaneen, että nuot neljä lautaa sisälsivät kastetun, vaan kristinuskon yhteydestä jälleen eronneen juutalaisvaimon — hän itki katkerasti… Nyt kukoistivat jo kesän kirjavat kukat vasta tehdyn hautakummun päällä. Ne nousivat keveästi ja vapaasti vaan mustasta mullasta, kuin niiden alla lepäävän suloiset unelmat ja katselivat kirkkain silmin päivänloistoiseen maailmaan.
Se oli yksinäisen, keskellä persikanväristä pengertä olevan Dierkhofin kaunihin aika, — aro rupesi kukoistamaan ja mehiläisparvet, jotka siihen asti olivat ahmineet elatuksensa rapsaatti-maista ja tattaripelloista, lensivät hurmaantuneina hunajarikkaalle tasangolle… Ne hyrisivät jälleen ikivanhaa yksimuotoista lauluaan vanhan katon ympärillä! Ilmassa liipoittelivat minun pienet lemmikkini, siniset perhoset, niin suurin joukoin, että olisi luullut kirkkaan kevättaivaan pienissä palasissa putoilevan alas maan päälle; hiedalla juoksivat kullankiiltävät kuoriaiset, niitty- ja puutarhakukkien päällä levähtivät perlemo-, komea amiraali- ja kaunis pilkkusiipiperhonen. Ennen ajoin minä aina perhosia takaa, sain niitä kiinni, ihailin heidän siipiensä ihmeellistä väririkkautta ja päästin ne sitten vapauteen — niin olin minä usein kulkenut puolen päivää pitkin aroa; Nyt oli kaikki ihan toisenlaista. Minä oleskelin paljon mummon huoneessa, joka vanhanaikuisine juutalaiskodista tuotuine huonekaluineen vaikutti minuun kummallisesti. Siinä oli kaikki entisellä paikallaan, ei ainoatakaan kalua ollut muutettu, suuri kello vedettiin taasen säännöllisesti ja ett'ei mitään puuttuisi, joka vaan voisi saattaa uskomaan, että vainaja vielä asui huoneessansa, oli Ilse pannut uusia vahakynttilöitä hopeaisiin kynttiläjalkoihin palaneitten sijaan.
Hän avasi minulle milloin minkin arkun taikka kaapin; laatikot olivat enimmiten tyhjät; mummoni oli paetessaan maailmasta heittänyt kaiken tyhjän painon laivastaan. Sentähden oli minusta jok'ainoa kirjoitettu paperipalanen, jokainen kuihtunut kukanjäännös kallis löytö.
Muutamassa kaapissa roikkui vielä joitakuita vaatteita, joita ei mummo ollut arolla milloinkaan käyttänyt. Eräänä päivänä otti Ilse mustan villaleningin kaapista, ratkoi sen ja rupesi leikkaamaan — hän oli kaupungissa oppinut ompelemaan, ja siitä oli hän hyvin ylpeä… Minä pelästyin kovin, kun hän vaati minua koetteeksi pukemaan leninkiä ylleni. — Se oli minusta haarniskan näköinen.
"Ilse, ai päästä minut tästä!" vastustelin minä väristen ja venytin levottomasti kaulusta, joka kiristi kurkkuani ja kyynäspääni koetti salaisesti kaikin tavoin halaista ahdasta hihaa.
"Vieläpä mitä — siihen kyllä pian totut," vastasi hän kylmäkiskoisesti, yhä vaan ommellen.
Me istuimme pihalla tammien alla, johon minä olin kantanut pöydän ja muutamia istuimia. Arolla paistoi kuuma, kiiltävä ilta-aurinko; mutta siinä oli kalvetta, vilpoista ja hiljaista; ainoastaan mehiläiset hyrisivät, ja ylhäällä huusivat harakanpojat. Minulla oli tavattoman suuri olkihattu käsissä, jonka Ilse noin viisi vuotta sitte oli tuonut kaupungista; siitä ratkoin pois ruusunvärisen silkkinauhan, joka ennen oli ollut silmäteränäni.
Samassa palasi Heintz kylästä ja antoi Ilselle kirjeen.
Sähkösanomalla olimme antaneet isälleni tiedon mummon kuolemasta ja hän oli kirjallisesti vastannut, ett'ei hän voinut tulla hautajaisiin, sillä hän oli kovasti sairastunut. Siitä asti oli kirjeenvaihto hänen ja Ilsen välillä ollut jotenkin vilkas; minä en tietänyt mitä he keskustelivat, sillä minä en saanut nähdä riviäkään kirjeistä, mutta niin paljon tiesin kuitenkin, että Ilsen viimeisen kirjeen ja isäni vastauksen välillä, jota hän nyt minun nähteni luki oli kulunut viisi päivää.
"Siitä ei tule mitään!" lausui Ilse pistäen kirjeen taskuunsa, "ylihuomenna lähdemme — se on päätetty!" Hattu ja sakset putosivat käsistäni.