Isälleni ei joutunut mieleen Ilsen kiitettävän kertomuksen jälkeen edes katsellakaan minua, pientä, mitätöntä olentoa.
"Herra Jumala!" huudahti hän repien molemmin käsin epätoivoisesti päätänsä, "se voi kaikki olla ihan totta; mutta mitä minä teen tällä lapsella?"
Siihen saakka olin levottomasti ja ääneti kuunnellut heidän puhettansa, vaan silloin nousin seisomaan.
"Oi, kuinka kauheata tämä kaikki on!" huudahdin minä tuskasta vapisevalla äänellä. "Ole huoletta, isä, minä en enää tule silmiesi eteen! Minä palaan heti, ja jos en muuten pääse, niin menen vaikka jalkaisin takaisin arolle. Onhan Heintz siellä, ja hän varmaankin iloitsee siitä… Ja minä rupean myöskin ahkeraksi, isä; voit olla varma siitä — minä tahdon oppia ompelemaan ja kutomaan… Saat nähdä, minä en milloinkaan enää, en koskaan tule sinulle kiusaksi!…
"Hiljaa, lapsi," varoitti Ilse nousten seisomaan; kyyneleet valuivat hänen silmistänsä.
Mutta silloin ympäröi minua kaksi kättä, minä lepäsin isäni sydäntä vasten. Hän riisui pois hattuni, heitti sen lattialle ja painoi pääni lempeästi rintaansa vasten.
"Ei, ei, lapsi kultani, pikku Leonore raukkani, sitä minä en tarkoittanut!" lohdutti hän minua liikutettuna.
Kummallista — oli ikäänkuin sanani vasta täydellisesti olisivat saattaneet hänet käsittämään, miten asia oikeastaan oli.
"Nyt juuri pitää sinun jäämän minun luokseni. Ilse, eikö tytöllä ole samankaltainen ääni kuin vaimo vainajallanikin? Eikö se ole yhtä hopeanheleä?… Minun luokseni täytyy lapsen jäädä, arolle hän ei enää saa palata, se on selvää!… Mutta Ilse hyvä, kuinka nyt tehdään?… Tämä ei edes ole minun oikea kotini; minä olen itse vieras tässä talossa, määrättömäksi ajaksi… Niin, kuinka nyt tehdään?"
"Kyllä minä pidän siitä huolta, herra tohtori," lausui Ilse vakavasti … ja hän oli jälleen oikeassa mielityössään. "Minä voin huoletta viipyä viikkokauden poissa Dierkhofista, vaikka Heintz sillä aikaa tekisikin muutamia tyhmän töitä… Kyllä minä järestän kaikki… Eikä tyttö sitä paitsi tule tyhjin käsin."