Hän otti paperin koristansa ja ojensi sen isälleni; se oli mummon perukirja.
Minä nostin pääni isäni rinnalta ja lausuin hänelle kuolleen viimeisen tervehdyksen.
"Eikö äiti kuollut mielipuolena?" kysyi isä.
"Ei." vastasi Ilse. "Hän oli täydessä järjessään kuin terveimpinä päivinään ja määräsi kaikki, ennenkuin nukkui viimeiseen uneen… Lukekaa vaan. Laillista todistajaa ei ollut läsnä, mutta hän arveli teidän pitävän hänen viimeisen tahtonsa tämän kaltaisenakin arvossa —"
"Se on tietty."
Hän avasi paperin ja silmäili ensimmäisiä rivejä. "Tämä ilahuttaa minua teidän tähtenne, Ilse!" lausui hän. "Dierkhof on laillisesti teidän omanne."
"Luuletteko todellakin niin, herra tohtori?… Mutta, jos olisin teidän sijassanne, ajattelisin minä: Ahaa, Ilse on pysynyt vanhan rouvan luona, ainoastaan saadaksensa periä hyvän tilan —"
"Se ei joutuisi mieleeni —"
"Mutta minun… Minä en ota Dierkhofia omakseni; se kuuluu, jos suvaitsette, tytölle, hänellä täytyy olla suojapaikka, oma koti, mihin voi jäädä, jos ei maailma häntä miellytä… Jos minä saan asua Dierkhofissa ja te sallitte minun hoitaa sitä kuolemaani asti, on se minulle kylliksi. Minä olisin heti emäntäni kuoltua repinyt paperin palasiksi; vaan minulla ei ollut oikeutta siihen, sillä siinä on vielä enemmänkin."
Isani luki eteenpäin. "Kuinka, siis oli vielä rahojakin jälellä?" huudahti hän kovin kummastuneena. "Olettehan te aina kirjoittaneet äitini eläneen ainoastaan eläkerahastansa ja Dierkhofin pienistä tuloista."