"Se onkin ollut pelkkää totta, herra tohtori… Alussa saapui muutama kerta rahaa muualta, vaan minä en ymmärrä senkaltaisia asioita ja kun armollinen rouva lakkasi itse kirjoittamasta kirjeitänsä, ei enää ainoatakaan groschenia saatu ulkomaailmasta. Tohtori selitti minulle nyt vasta, että pienet painetut paperit ovat poisleikattavat ja lähetettävät pankkiin, joka niistä maksaa korkoa."
"Onko teillä paperit muassanne?"
"On", lausui Ilse äkkiä hämillään ja viipyen. "Mutta, herra tohtori, sen sanon teille", lisäsi hän päättäväisesti, "niitä ei saa käyttää samalla tavalla kuin" — hän osoitti merkitseväisesti päällään läheistä salia — "kuin olette käyttäneet ne suuret rahasummat, joita armollinen rouva alinomaa lähetti teille Hannoverista."
Isani laihat, kuihtuneet posket punoittivat ja hänen katseensa oli niin epävakava, juuri kuin olisimme tavanneet hänet jotakin pahaa tekemästä.
"Ei, ei!" vakuutti hän elävästi. "Olkaa huoletta — rahat ovat
Leonoren."
"Ja tallennatteko ne huolellisesti? Ja säännöllisesti neljästi vuodessa —"
"Ei, Ilse, sitä minä en voi!" keskeytti isä oikein kauhistuneena. Raha-asioihin en minä millään tavoin voi ryhtyä! Minun työni vie minulta kaiken aikani —"
"Olkaa huoleti, siihen kyllä saamme neuvoa, herra tohtori!" rauhoitti Ilse — minulta ei jäänyt huomaamatta, että se suuresti rauhoitti häntä. "Mutta kuinka täällä nyt järestetään? Tuohon suureen huoneesen emme toki voi jäädä… Eihän täällä näy pesukaappia eikä muitakaan kaappia —"
"Minä saatan teidät heti alas asuinhuoneisiin — malttakaa hiukan, silmänräpäys vaan! Minä lasken ensin käsikirjoituksen talteen."
Hän meni pöydän luo ja käänteli hajamielisesti, pää kumarruksissa, paperiansa. Sillä välin hivutti hän lakkaamatta otsaansa, sitten ohutta harmaata partaansa ja vaipui viimein hitaasti nojatuoliinsa. Äkkiä tarttui hän kynään ja rupesi kirjoittamaan.