Ilse oli sillä aikaa mennyt lähimmäiseen saliin ja minä seurasin häntä… Miltä me molemmat näytimme keskellä kaikkia muinaisteoksia, voin nyt vallan hyvin kuvailla, ja millä silmillä minä silloin katselin taideaarteita, joitten nimiä en tietysti tuntenut, muistan sangen selvästi. Että kaikki oli sikin sokin odotellen järestävää kättä, voi helposti huomata. Arkuista kiilsi marmori heinien ja pahnojen väliltä; pompeiolaisia vaskikaluja olivat pöydät täynnä ja muinaisia terrakotta-teoksia — puoleksi särkyneitä, kauhtuneita savikoristuksia, joita en viitsinyt katsellakaan — oli hajallaan lattialla. Siellä oli ylipään paljon särjetyitä ja heikkoja kaluja; suljetun arkun päällä makasi vielä käsitön ja jalaton naisen kuva — mitähän minä "torsosta" tiesin!
"Voisiko uskoa tätä mahdolliseksi!" mumisi Ilse tyytymättömästi, melkeinpä suuttuneena. "Täänkaltaisessa särjetyssä rojussa on melkein Jakobsohnin koko rikkaus!"
En minäkään voinut sitä käsittää, mutta jäin kuitenkin viehätettynä seisomaan, ja tietämättäni koitti minussa aavistus taiteen ihmeistä ja niiden valloittavasta voimasta. Puuta vasten makasi siinä poika. Vasemman käsivartensa oli hän kiertänyt taitetun oksan ympäri ja jäsenet osoittivat semmoista välinpitämättömyyttä, joka ilmoittaa unen lähestymistä. Minä katselin liikahtamatta hetkisen aikaa kauniita kasvoja; hieman avatuista huulista kuului hänen hengityksensä, puoleksi ummistuneet silmät taistelivat unen kanssa ja alas riippuvassa, laihassa, mutta jäntevässä kädessä näkyivät paisuneet suonet kellertävän nahan alta: siinä oli elämää — pelottavaa elämää. Minä säpsähdin.
"Älä pelkää, lapsi!" lausui Ilse. "Kylläpä tämä kuitenkin on pelottavaa!… Katsohan vaan isääsi! Luulenpa hänen kokonaan unhottaneen, että me olemme täällä."
Samassa kolkutettiin ulko-ovea; isäni ei sitä kuullut, vaan jatkoi kirjoitustansa. Toiseen kolkutukseen huusi Ilse voimakkaasti: "astukaa sisälle!" Samoin kuin meidän tullessamme, kavahti isä pystyyn ja katsoa tuijotti hajamielisesti tulijaa, kalliisen pukuun vaatetettua palvelijaa, joka nöyrästi lähestyi kirjoituspöytää.
"Hänen korkeutensa herttua, lähettää sydämelliset tervehdyksensä ja pyytää teitä, herra tohtori, puheillensa viheriäiseen huoneesen kello viisi," lausui hän syvästi kumartaen.
"Vai niin! — Minä olen aina valmis noudattamaan hänen korkeutensa käskyä!" lausui isäni molemmin käsin venyttäen hiuksiansa.
Palvelija meni ääneti ulos.
"Täällä me vielä olemme, herra tohtori," huudahti Ilse kynnykseltä, kun isäni taasen aikoi käydä istumaan.
Minä en voinut olla oikein makeasti nauramatta; mutta minusta tuntui myöskin, kuin olisi raskas kuorma nostettu rinnaltani — minä rupesin ymmärtämään isääni. Hän ei ollut sydämensä kylmyyden eikä kovuuden tähden unhottanut minua ja äitiäni — hän eli vaan toisessa maailmassa. Minä olin varma siitä, että hän rakastaisi minua, jos vaan olisin hänen luonansa eikä mitään tunkeutuisi välillemme… Ensiksi täytyi minun voittaa ujouteni, ett'en enää säpsähtäisi omasta äänestäni.