"Isä," lausuin minä yhtä reippaasti kuin esikuvani Ilsekin ja osoitin nukkuvaa lasta, kun isä melkein naurettavan hämmästyneenä, käsiänsä väännellen tuli meidän luoksemme, "ethän naura minulle? Eikö tuo lapsi herää tai irroita kättänsä oksasta? Onhan se ihan elävä?"

"Minäkö nauraisin sinulle, pikku Leonoreni, sentähden että heti huomasit helmeni, aarteeni?" huudahti hän silminnähtävän iloisesti. Hän silitti kellertävää marmoria vielä hellemmin kuin äsken poskeani. "Niin katselehan oikein tarkoin, lapseni! Tämä on kaunis teos Jumalan kaunihinten luotujen kappalten vertainen!… Semmoista on ainoastaan yhdessä maailman paikassa, ainoastaan tässä, tässä!… Mikä löytö!… Jumala tiesi, kuinka kauppias on saanut sen käsiinsä!… Tässä talossa piilee äärettömiä aarteita, ja mistä olen minä ne löytänyt, ell'en juuri sieltä, mistä eilen vasta vedin tämän verrattoman kalliin taideteoksen päivän valoon? Tuolta kellarin nurkista, missä ne ovat olleet vähintään neljäkymmentä vuotta arkkuihin pakattuina, unhoituksiin jääneinä — ryöstö tieteeltä, jota ei milloinkaan voi anteeksi antaa!… Oi tuota kauppiaan mieltä!"

Se ei tosin kuulunut siltä, kuin olisi hän puhunut minulle, arolta tulevalle lapselle, joka vasta ensi kertaa sain mitään ymmärtämättä kurkistaa taiteen ja tieteen valtakuntaan; mutta hänen puhettansa ymmärsin kuitenkin paljon paremmin kuin professorin vierassanaista pakinaa tuolla kukkulalla, ja äkkiarvaamaton löytö "kauppahuoneessa" oli minusta yhtä miellyttävä kuin hautakummun salaisuus.

Ilse katseli minua sivulta, juurikuin olisi hän tahtonut sanoa: "vai niin, nyt alkaa tuokin;" vaan hän pidätti kaikki muistutukset ja lausui, kuten ainakin, suoraan ajatuksensa. Hän osoitti pölyisiä jalkimiansa.

"Anturat polttavat jalkojani ja minä olisin iloinen, jos saisin lasillisen raikasta vettä, herra tohtori!"

Isä hymyili, lukitsi kirjoituspöytänsä laatikon ja vei meidät alikerrokseen. Me näimme ohitse mennessämme avatusta ovesta vähäiseen huoneesen; siellä seisoi sievä palvelusneiti, valkoinen esiliina edessä, tomuttamassa huonekaluja.

"Neiti Fliedner käski avata kaksi huonetta armolliselle neidelle," lausui hän kunnioittavasti isälleni.

Minä nauroin hänelle vasten silmiä. "Armollinen neiti" oli viimeksi edellisenä aamuna lähtiessänsä Dierkhofista juossut avojaloin aroa pitkin.

"Herra tosin läksi Dorotheenthaliin," jatkoi tyttö, "eikä neiti Fliedner tiedä, kuinka hän tahtoo asettaa kotiin tultuansa; vaan hän tahtoi kuitenkin ennakolta pitää huolta välttämättömimmistä tarpeista. Minä olen kattanut pöydänkin kolmelle hengelle ja tuonut ruokaa kahdelle lisää ravintolasta."

Isäni kiitti häntä ja avasi meille sangen komean asuinhuoneensa oven.