Kerronko, kuinka voimallisen aistin ihmeet melkein kohta heräsivät yksinkertaisessa lapsessa; sen ihmeen, joka saattoi tuhat hellää huolenpitoa heti syntymään lapsellisessa sielussani, kun rakkaita velvollisuuksia minua kohtasi? Minun "äärettömän taitamattomiksi" moititut käteni kuorivat perunat ja laskivat ne, vaikka vielä ujosti ja kömpelösti, isän lautaselle; minä riensin vetämään akuttimen eteen, kun aurinko rupesi kuumasti paistamaan isälleni otsaan, ja kun hän hetken perästä jälleen meni rakastettuun kirjastoonsa, huusin minä hänen peräänsä, että hänen kello viisi täytyi mennä herttuan luokse, ja kysyin, saisinko tulla ylös häntä siitä muistuttamaan.
Hän kääntyi säihkyvin silmin ovessa.
"Minä kiitän teitä, Ilse," huudahti hän. "Te olette lapsessani tuoneet minulle sen onnellisen ajan takaisin, jolloin minulla oli vielä vaimo vainajani elossa!… Leonore, juuri kello viisi tulet ylös! Minä olen usein vähän hajamielinen ja, paha kyllä, on jo usein tapahtunut, että olen ihan unhottanut koko kutsumuksen."
Hän meni ulos.
"Käyhän kaikki hyvin!" arveli Ilse tyytyväisesti ja lykkäsi nuttunsa hihat kyynäspäittensä yli.
XI.
Isäni asuihuoneitten vieressä oli se huone, jonka neiti Fliedner toistaiseksi oli määrännyt minulle, ja sen takana pieni makuukammari. Ne olivat rakennuksen lounaisessa kulmassa ja ensimmäisessä oli kaksi ikkunaa, joitten edessä riippui raskaat, vaikka vähän kauhtuneet tamasti-uutimet. Siinä oli keltaisella silkkipeitteellä katettu vuode, pehmeitä, puhtaisin liinapäällyksiin pistettyjä tyynyjä, sievä, keltaisilla poimuksilla koristettu peilipöytä, ja toisella seinällä kierrejalkainen, kalliilla puulajilla muovattu kaappi.
"Makuuvaatteita ei tarvita," sanoi Ilse, vetäen vahvoilla käsillään meidän säkkivaatteesen ommeltua, jättiläisen kokoista tavaraläjäämme kynnyksen yli. "Makuuvaatteita on meillä itsellämme, ja minkä kaltaisia lisäksi!" Hän otti hienot vaatteet vuoteesta ja punnitsi ylenkatseellisesti käsissänsä keveitä tyynyjä. "Mutta tämä on pahasti!" huudahti hän äkkiä, kädet puuskassa tarkastellen pientä huonetta. "Tuossa, missä vuode nyt on, makaat puoleksi kylmän ikkunan alla, ja tuolla seinällä on kaappi suotta suojassa. Kas niin, auta minua vähän, tyttäreni — se otetaan siitä pois!"
Me siirsimme kaapin syrjälle; Ilse löi kätensä yhteen. "Jumala varjelkoon meitä, silkkiä ikkunain edessä ja sormen paksulta hämähäkinverkkoa ja tomua kaappien takana — sepä vasta hyvää järestystä!" Minun täytyi ehdottomasti muistella neljäkymmentä vuotta kellarin pimeydessä olleita arkkuja; niin pitkään aikaan ei luultavasti kaikkialla kiiteleviä hämmähäkkiä ollut häiritty. Paitsi vanhuuttansa mustaa tomun ja pitkäjalkaisia pakenevia seinälukkia tuli vielä pieni, tuskin huomattava sala-ovi näkyviin. Ilse avasi sen kursailematta; tuskin kahta jalkaa leveät, jyrkät portaat vievät ylös toiseen kerrokseen.
"Ei kaappi siis ole siinä suotta aikojaan", lausui Ilse, sulkien oven jälleen.