"Meidän täytyy nostaa se paikalleen takaisin!"
Hän meni ulos luutaa ja rikkaviskuria hakemaan.
Hiljaa avasin minä jälleen oven… Kuka asui tuolla ylhäällä? Kentiesi kaunis Charlotte?… Minä astuin portaan toisensa perästä ylöspäin… Äkkiä näin omien silmieni tasalta heikon valon — raon kynnyksen ja molempia kerroksia yhdistävän oven välillä. Hiljaa, kutea aijoin, avasin sen — oi taivas! mikä hirveä melu syntyi: vahva kahiseminen kuului ja tuo hirveä ovi kirisi, ikäänkuin ei sitä olisi vuosikymmeniin avattu! Käteni putosi lukosta ja minä olin vähällä kaatua takaperin. Ovi aukeni hitaasti sisälle päin — siellä ei ollut ketään — musta silkki nuttu oli puoleksi riippunut oven edessä ja siitä se melu syntyi.
Minusta tuntui, kuin olisi ensimmäinen vaalea aamurusko, jolle niin usein olin riemuinnut arolla, virtaillut ympäri seiniä — ne olivat ruusunpunaiset. Ruusuvihkoja näkyi kaikkialla, mihin vaan katseli, harmaapohjaisessa matossa, pienissä selkälaudattomissa tuoleissa ja alaslasketuissa akuttimissa — ne kyllä olivat vaan ruusun jäännöksiä, sillä auringon paisteessa olivat ne vallan kauhtuneet. Ikkunan vieressä oli peilipöytä täynnä hopeakapineita; muita huonekaluja ei ollut…
Minä astuin varovaisesti sisään… Hyi — eihän sielläkään ollut pitkään aikaan puhdistettu… Tämäpä hyvää järestystä! olisi Ilse taasen sanonut. Menestyikö Charlotte todellakin senkaltaisessa tukehuttavassa, tomuisessa ilmassa? Vasemmalla puolella oli ovi auki, ja minä huomasin kaksi rinnakkain olevaa vuodetta tumman sinertävän päällystimen peitossa; niiden vieressä oli kehto, täynnä pieniä tyynyjä, joitten yli viheriäinen harso oli heitetty… Kummallista, kuka asunee täällä?… Hiljaisuus, syvä, aaveentapainen hiljaisuus vallitsi hämärissä huoneissa; rulla-akuttimet olivat alaslasketut, vieläpä uutimetkin eteen vedetyt, ja kaikki näytti niin autiolta… Ah, nyt tiesin sen! Asujat olivat sieltä lähteneet pois!… Silmänräpäyksen aikaa varoitti minua muuten sangen vapaamielinen omatuntoni enempää urkkimasta — eihän minun nenäkäs olentoni kuulunut tänne… Joutavia! oli niin viehättävää kurkistaa salaa ventovieraasen, aavistamattoman komeaan kotiin!… Olinhan minä todellakin haltiattaren luona hänen omassa samettisessa ja silkkisessä, kultaisessa ja hopeisessa kodissansa. Tomua oli kyllä laistakseni ja vuoteitakin järestääkseni… Minä kävelin ypöyksin hänen huoneittensa ja salinsa lävitse — ypöyksin! Mutta en pelännyt — en ollenkaan. Vaan jos haltiatar todellakin istuisi lähimmäisessä huoneessa korkeassa nojatuolissansa — silloin astuisin rohkeasti hänen eteensä ja kumartaisin hänelle, siihen ei tarvitsisi aivan paljon uskallusta — ei suinkaan, mutta — minä huudahdin äkkiä, että seinät kajahtivat, ja peitin kasvoni käsilläni. Avasin juuri oven. Minä en ollut yksinäni, mutta ei haltiatarkaan siellä istunut — pieni, musta olento tuli vastaisesta ovesta minua kohti.
Sykkivin sydämin odotin minä vieraan lähestymistä; luulin hänen ensin ottavan kädet kasvoistani ja vaativan selitystä, miten olin tullut vieraisin huoneisin, mutta haudan hiljaisuus vallitsi yhä, ei ketään tullut lattian yli, ei mitään oveakaan suljettu — päättäväisellä liikunnolla lopetin tuskallisen tilani, minä katsahdin ylös. "Musta" seisoi yhä vielä kynnyksellä, antaen ruskeiden käsiensä hitaasti vaipua alas kasvoiltansa ja heitti sitte vallattomat mustat kähäränsä niskaan — no, mutta niinhän minäkin tein!… Minä nauroin, nauroin täyttä kurkkua. Huoneessa oli peiliseiniä; aina kattoon asti ulottui lasi — luultavasti näytti siitä kokonaan kuvastuva olento sangen kummalliselta!… Minä pudistin kähäröitäni, nauroin kuin hullu ja astuin edessäni olevaan saliin.
Se huone ulottui koko rakennuksen leveyden yli ja siinä oli etelän ja pohjan puolella liki toisiaan kolme tavattoman suurta, ulos vievää lasi-ovea. Ne olivat varustetut sinisillä silkkiuutimilla, joissa väri ainoastaan pohjan puolella oli säilynyt, eteläpuolella oli se kauhtunut likaisen harmaaksi… Siellä ikäänkuin virtaili elämä vastaani seinistä. Pienillä lihavilla, lentävillä lapsilla oli seppeleitä käsissään, ne nauroivat minulle veitikkamaisesti, ja katosta ripottelivat ihanat naiset oikeita kukkakiehkuroita ympärilleen, Kullatuita koristeita näkyi maalausten välillä, ympäröiden ne tuhansilla pauloilla ja köynnöksillä. Huonekalut olivat loistavan valkoiset, reunukset kullatut ja päällystyynyt sinisestä silkistä.
Se oli juhlasali, vaikka sitä silminnähtävästi oli käytetty hupaisena arkihuoneena. Sievissä ryhmissä täyttivät huonekalut kaikki neljä nurkkaa ja pohjanpuolisen kaksinaisen oven edessä oli suuri kirjoituspöytä, peitetty posliinikuvilla ja kaikenlaisilla sievillä kaluilla, joitten käytännöllisyyttä en tuntenut… Minä näin siinä myöskin hopeiset kirjoitusneuvot; ne olivat taiteellinen teos: oksista kudottu pieni matto, jonka päällä musteastia ja hietatolkki pilkistivät esiin kahdesta ruusunupusta — yhdelle lehdelle oli vaakuna ynnä ruhtinaallinen ruunu piirretty… Kirjoitusneuvojen edessä oli vaakunalla koristettuja paperilevyjä. Hieno, keveä naisen käsi oli silminnähtävästi koetellut kynää; lukemattomia kertoja seisoi siinä ristiin rastiin: Sidonia, K——n ruhtinatar, ja välistä oli aina nimet Claudius ja Lothar.
Minä säpsähdin. Kuinka, olisivatko nämä ruhtinaallisia huoneita?… Ruhtinatarko on istunut tämän pöydän edessä ja kirjoittanut tuolla kultaisella välinpitämättömästi paperien sekaan heitetyllä kynällä!… Hänen hienot jalkansa ovat liidelleet kiilloitettua lattiaa pitkin, jota minun paksut villasukkani nyt naarmoittavat, ja olivathan ihanat kasvot katselleet ulos lasiovesta?… Ujous valtasi minut — minä en enää tarttunut lähimmäiseen oveen, epäileväisesti siirsin pienen vaskilevyn avaimenreiän edestä ja kurkistin siitä — ulkoa näkyi kauniit portaat, joita aamusilla Olsen ja nuoren herran seurassa olin astunut ylös… Ah, seisonhan minä niiden ovien takana, joissa oli suuret sinetit!… Niin lujasti oli prinsessa siis tahtonut suojella huoneitansa kaikilta uteliailta silmiltä, kunnes hän palaisi — hän oli oikein varustanut ovet sinetillä. Eikä sekään auttanut; olinhan minä siellä sisällä ja katselin uteliaasti kaikkia, mitä ei vieraan silmän pitänyt näkemän. Mutta siitä minä en ensinkään huolinut — päinvastoin oli erinomaisen viehättävää, että sinetit olivat siinä ja ett'ei sinne voinut tunkeutua ainoatakaan elävää olentoa, paitsi nenäkästä, jostakin avaimen reiästä hiipivää kärpästä, — ja minua, minua yksin!
Ja minun täytyi tulla selville, miltä ihanasta ruhtinattaresta tuntui, katsellessansa ulos lasiovesta. Minä siirsin uutimen hieman syrjälle — kuin pieni, kodikas, ulos ilmaan pistävä huone, katotta ja seinittä, liittyi palkkonki oviin — minä en milloinkaan ennen ollut nähnyt palkkonkia — ah, kuinka ihastuttavaa lieneekään saada kuumasta huoneesta astua suorastaan ulos raittiisen ilmaan.