Kentiesi voisi puitten välitse nähdä maalle! Minä olin kylläksi kevytmielinen ja rohkea vääntääkseni avaimen ja avatakseni oven ravolleen; raikas kesäilma tuuli minua vastaan tuoden mukanansa kukkapengerten suloista tuoksua — kyllähän kaiketi tohdin pistää päätänikin ulos silmänräpäykseksi — taivas! siellä astui Ilse nopein voimakkain askelin vastapäätä olevasta pensastosta kantaen pitkää luutaa olallansa! Minä löin oven kiinni ja juoksin kuin hullu huoneitten lävitse, vedin kengät jalkaani ja hiivin portaita alas. Olin juuri ehtinyt sulkea salaoven ja mitä viattomimman näköisenä istahtaa tuolille, kun Ilse astui sisään.
"Minun täytyi mennä aina pihalle asti, löytääkseni luutaa!" lausui hän. "Tämä talo on kuin loihdittu — suljetuita ovia, mihin vaan katselee, eikä ainoatakaan ihmistä näkyvissä… Ja vastuksia minulla vielä oli sen lisäksi — palvelustyttö ei tahtonut antaa minulle luutaa, paljaasta kunnioituksesta … mutta se suututti minua!… tuo ilkeä kirkkohattu on syypää kaikkeen! — jättäisin sen mieluisimmin täst'edes käyttämättä."
Hän lakasi huolellisesti kaiken tomun ovesta, väänsi avaimen kaksikertaa ympäri ja lykkäsi kaapin entiselle paikalleen. Sitten ratkoi hän säkkivaatteen auki ja pinosi tavattoman suuret sänkyvaatteet korkealle vuoteelle… Miten hävyttömästi punaraitainen päällys koki kilpaa loistaa keltaisen silkkitamastin rinnalla, ja miten pieniltä ja mitättömiltä hienot, ylenkatseellisesti poisheitetyt liinalakanat näyttivät minun paksun vaatteeni vieressä, jonka langat minä melkoisen kaukaa voin lukea!
Mutta Ilse tarkasteli tyytyväisen näköisenä työtänsä — olihan kaikki vahvaa ja kestävää, eikä silloin ollut syytä valituksiin.
"Huomenna varhain menemme katurakennukseen," lausui hän minulle, otti puhtaan, sileän kauluksen matkalaukusta ja pani sen peilipöydälle. "Siitä päättäen, mitä isäsi tänään sanoi, näkyvät he siellä olevan sangen järkevää väkeä."
Minä koetin turhaan muistella senkaltaista lausetta; isäni oli vaan suuttuneena puhunut kellariin unhotetuista arkuista ja laatikoista ja kutsunut "järkevää väkeä" kauppiaiksi.
"Kentiesi saan tilaisuutta puhua herran kanssa sinustakin", lisäsi hän.
"Herran tähden ei, ei, Ilse!" huudahdin minä tuskastuneena. "Minä juoksen paikalla sieltä pois, etkä sinä näe minua milloinkaan enää!"
Hän katseli minua kummastuneena.
"Eihän vaan olisi vikaa?" kysyi hän osottaen merkitseväisesti otsaansa.