"Usko mitä tahdot, vaan minä en kärsi, että puhut ainoatakaan sanaa minusta tuon nuoren herran kanssa —"
"Kukapa nyt muistelee tuota keikaria — tuota teeskentelevää nuorta herraa, joka vanteita heittelee?… Sehän vielä olisi puuttunut —!"
Minä tunsin, kuinka poskeni punottivat — kiukusta, tuskasta ja häpeästä… Ei, Ilse oli kuitenkin liian tunnoton, kova ja törkeä!
"Minä tarkoitan sitä herraa, joka eilen huusi meidän takanamme," jatkoi hän tyvenesti.
"Häntäkö," vastasin minä, "minun puolestani saat puhua hänen kanssansa, kuinka paljon tahdot — hän on vanha, ikivanha!"
"Vai niin — ja oliko hän todellakin yksi niistä, jotka neljä viikkoa sitten olivat arolla?"
Minä nyykäytin hänelle.
"Ja tuo vanhako antoi sinulle ne onnettomuuden taalerit?"
"Niin, Ilse!"
Minä menin ikkunan luo ja katselin ulos. Olin vähällä käyttäytyä naurettavasti — kyyneleet nousivat silmiini. Ilse tiesi tosin, että minä itkin, kun hän oli liian ankara Heintziä kohtaan; mutta se oli ihan toista, häntä rakastin minä ensimmäisestä lapsuudestani saakka — vaan mitä vento vieras mies minuun koski? Mitä se minuun koski, että Ilse kutsui häntä keikariksi ja teeskenteleväksi nuoreksi herraksi?… Se oli todellakin naurettavaa — mutta Ilsen mielipide suututti minua kuitenkin vielä enemmän ja ihan toisella tavalla kuin hänen toruessaan vanhaa hyvää Heintziäni.