"Astu sisälle, Leonoraseni!" kuului sisältä… Jumalan kiitos! isä muisti vielä kuitenkin minun olevan täällä eikä minun siis tarvinnut ilmoittaa nimeäni! Hän veti minut kynnyksen yli, suuteli minua otsalle ja puolusti eilistä poissaoloaan sillä, että hänen täytyi viipyä herttuan luona kello yhteentoista saakka. Ilse ilmoitti hänelle aikovansa "hetken perästä" keskustella neiti Fliednerin kanssa siitä, mitä minun kanssani olisi tekeminen, ja siihen isä mielellään myöntyi. Neiti Fliedner oli erittäin kunnioitettava nainen, arveli hän, ja se olisi hänelle mieleen, jos Fliedner pitäisi vähän huolta hänen pienestä tyttärestään; myöhemmin lupasi hän itse käydä hänen luonansa sitä pyytämässä, vaan silloin oli se mahdotonta, kun hänellä oli kiireitä töitä ja hänen täytyi kirjoittaa joka hetki.
Hän ei ollut likimainkaan niin hajamielinen kuin ylhäällä kirjastossa, ja vaikka hän muutaman kerran kutsui minua äitivainajani nimeltä ja hyvin huolellisesti kysyi ikääni, huomasin kuitenkin kaikesta siitä hänen jo tottuneen minun jäämiseeni. Se rohkasi mieleni jälleen. Hän piti minua yhä edelleen kädestä ja minä saatoin hänet kirjastoon asti, sillä hän oli tottunut juomaan aamukahvinsa siellä.
Etehisessä astui pitkä, vanha herra ohitsemme. Hänen hiuksensa ja kaulahuivinsa olivat lumivalkeat ja musta puku kiilsi kuin atlaska päiväpaisteessa. Hän tervehti tosin sangen kohteliaasti, mutta hyvin jäykästi, ja hänen vaalean siniset silmänsä tarkastelivat oikein ylenkatseellisen ylpeästi isäni huolimatonta ulkomuotoa.
"Kuka se on?" kysyin minä hiljaa, hänen nopeasti ja erinomattain arvokkaasti mennessänsä lammikon ohitse; kun hän äkkiarvaamatta ilmestyi, tunsin kuin terävän pistoksen sydämmessäni.
"Kauppahuone Claudiuksen vanha kirjanpitäjä", vastasi isäni. "Hän on sinun naapurisi — etkö jo ole kuullut hänen laulavan?" Ivallinen hymy näkyi hänen huulillaan, kun hän loi katseen lammin toisella puolella kasvavien pensaitten taakse katoavaan, hartaasen aamuveisaajaan.
Kaksi tuntia myöhemmin astuin minä samaa tietä Ilsen rinnalla — me menimme katurakennukseen. Ilse kantoi mummon arvopaperia sisältävää läkkilipasta mustan viittansa alla. Hän oli lisännyt matkapukuansa tummilla, puuvillaisilla sormikkailla ja näytti siten sangen juhlalliselta.
Ruohokenttä oli tyhjä, vaan sen sijaan oli elämä sitä vilkkaampi kukkatarhassa. Käsikärryt narisivat hiedatulla tiellä, kukkapengerten välillä käveli työmekkoon puettuja miehiä, sitoen kukan toisensa perästä kimppuihin, ja ruusupensastojen takaa kurkisti monta päätä, meitä kummastuneena katsellen.
Tultuamme liki suuria kasvihuoneita, astui vanha kirjanpitäjä ulos ovesta. Hän oli paljainpäin ja hänen kunnioitusta vaativa, lumivalkea päänsä oikein hohti päiväpaisteessa. Hän puhui nuoren herran kanssa, joka, valmiina menemään kaupungille, käveli hänen vieressänsä. He eivät huomanneet meitä, vaikka me ihan heidän takaansa poikkesimme leveälle tielle, joka vei muurissa olevalle portille.
"Te olette huimapäitä, sekä te että sisarenne; te tähtäätte korkealle" — lausui vanha kirjanpitäjä.
"Moititteko meitä siitä?"