"Eikö pesä, missä kasvoitte, kunnes pääsitte lentoon, kelpaa enää — minä olen kauan tietänyt sen!" jatkoi harmaapäinen herra vastaamatta toisen kysymykseen.
Hänellä oli puhuessansakin syvä ja kaunis ääni; mutta hänen lausumatapansa oli niin kummallisen leveä ja korotettu, kuin olisi hän pitänyt jok'ainoaa sanaansa kullanpainavana.
"Sitä en juuri tahdo sanoa", vastasi toinen, olkapäitään nykähyttäen; "mutta eihän pitäisi olla niin paljoa masentamassa Charlottea ja minua, painamassa meitä seuraelämässä lyijypainolla maahan ja olemassa vastuksina korkealle pyrkiessäni… Jospa vaan setä kerrankin luopuisi tästä kauppapuodista!"
Hän heilutti hienoa kävelykeppiänsä, siten lyöden kaunista tulipunaista neilikkaa niin kovasti, että se taittui ja lensi kauas tielle… Minä huudahdin hiljaa ja koetin ehdottomasti molemmin käsin kaulaani, juurikuin olisi kova lyönti sattunut minua niskaan.
Molemmat herrat kääntyivät. Minun pelästynyt muotoni ja vielä enemmän liikuntoni houkutteli pilkallisen hymyn nuoren herran huulille.
"Ah, voiko aron prinsessa olla herkkätuntoinenkin?" huudahti hän kohteliaasti tervehtien ja nostaen lakkiansa kastanjankarvaisilta kähäröiltänsä. "Nyt olen luultavasti oikea hirviö, raaka ihminen ja Jumala tiesi mitä kaikkea ja olen kadotettu ijäksi päiväksi", jatkoi hän nauraen ja katsellen minua sivultapäin; "minun ei nyt auta enää tehdä muuta kuin asettaa kukka kunniapaikkaan". Hän otti ylös neilikan ja pisti sen napinläpeensä.
"Se ei enää paranna pientä kukkaraukkaa", lausui Ilse kuivasti, ohitse mennessämme.
Herra nauroi.
"Eikö teidän nimenne ole Ilse?" kysyi hän veitikkamaisesti.
"Teidän palvelijanne — Ilse Wichel", vastasi Ilse kääntyen hänen puoleensa. Se kuului pistämällä kuin olisi kielen päässä ollut pippuria ja suolaa; mutta miltä se olisi kuulunut, jos hän olisi tietänyt nuoren herran arolla yhdistäneen hänen nimensä — lohikäärmeesen!