Minä en voinut käsittää, mistä Ilse ylipään sai rohkeutta katsella niin itsetyisesti, melkein huolimattomasti noihin ruskeihin silmiin, juurikuin olisivat ne luudansitojapojan, jolle hän Dierkhofissa lahjoitti aina leipäpalasen, ja laittoi hänet sitte matkaansa. Niin, Ilse oli uljas kuin sotamies, hänelle ei kukaan voinut vetää vertoja, ei kukaan koko maailmassa, minä kaikesta vähimmin, sillä minun arka sydämmeni sykki niin kovasti, että luulin vanhan kirjanpitäjän sen huomaavan ja sentähden katselevan minua niin tutkivaisesti kiireestä kantapäähän.
Luulenpa nuoren herran tahtoneen esitellä meitä kumppanillensa; mutta Ilse ei viipynyt; hän nyykäytti päätänsä ja kääntyi, ja minä tein tietysti samaten.
Herrat kävelivät hitaasti meidän perässämme.
"Vaunut tulevat tuolla kulmassa!" sanoi nuori herra äkkiä seisahtuen.
"Niin, niin, ovathan ne meidän hevosemme! Erkki setä palaa
Dorotheenthalista!"
He kiiruhtivat askeleitansa ja saapuivat meidän edellämme pihalle samassa kun sievät vaunut, katto alaslaskettuna, ajoivat sisälle portista. Vanha herra istui siinä ruskea hattu päässä ja siniset lasit silmillä. Hän oli juuri samannäköinen kuin arollakin, liikkui vaan paljoa keveämmin astuessansa alas, kuin mitä minä, hänen tyvenistä, vanhuuteensa sopivista liikunnoistansa olisin osannut arvata.
"Hyvää huomenta, setä!" tervehti nuori herra, ja "Sinäkö se olet, Erkki setä?" kuului Charlotten ääni eräästä ikkunasta.
Vanha herra viittasi tervehtien ylös sekä ojensi kätensä nuorelle herralle ja vanhalle kirjanpitäjälle. Me menimme samassa huomaamatta ohitse, sillä vaunujen sisälle ajaessa astui pitkä, voimakas mieskin matkalaukku selässä pihalle ja ojensi rukoilevaisesti hattuansa.
Minä näin nuoren herran kohta ottavan esiin kukkaronsa ja aikovan heittää suuren hopearahan hattuun, mutta setä lykkäsi anteliaan käden takaisin.
"Minkälainen käsityöläinen olette?" kysyi hän kerjäävältä.
"Puuseppä."