"Oletteko hakeneet työtä kaupungissa?"
"Olen, armollinen herra, — kaikkialla! Mutta en ole saanut, en ollenkaan, ja Jumala tietää, että mielelläni tekisin mitä hyvänsä! — Minä olen kyllästynyt kulkemiseen!"
"Vai niin, — sitten voitte tulla minun luokseni; minulla on teille työtä" — hän osoitti ympärillä olevia laatikkoja — "ja maksan hyvin."
Mies repi hämillään sekaantuneita hiuksiansa. "Siitä olen teille kiitollinen — mutta tekisi mieleni ensin mennä majatalooni", lausui hän sammaltaen.
"Mene!" vastasi vanha herra lyhyesti ja kääntyi pois.
"Katso häntä vaan, hänpä vasta on mies puolestansa!" arveli Ilse ihmetellen, astuessamme etehiseen, vaan minä olin liikutettu. Kerjäläinen oli kurjannäköinen ja kuinka lyhyesti ja raa'asti häntä kohdeltiin! Eikö jo itsestään ollut kauheata, kun täytyi käydä mieron tietä! Sydäntäni kirveli, kun tuon pitkän miehen täytyi niin nöyränä seisoa ylpeitten rikkaitten edessä!… Nuori herra oli kuitenkin paljoa laupeampi ja jalompi; kysymättä olisi hän antanut roponsa… Minua ei ensinkään olisi kummastuttanut, jos puuseppä ei olisikaan tullut takaisin — kukapa tahtoisi kohdata katsetta noista rumista, sinisistä silmälasista?
Charlotte oli sillä välin nähnyt meidän tulevan pihan ylitse. Hän tuli alas ja tervehti meitä etehisessä. Minä en voinut kääntää silmiäni hänestä. Pieni pitsipäähine, keveä ja läpinäkyvä kuin hämmähäkin verkko, oli huolimattomasti heitetty tummankiiltävän pään yli ja ympäröi sädekehänä kauniita, vaikka nuorelle immelle melkein liian suuria kasvoja. Hänen suuren vartalonsa ympäri liehui runsaissa laskoksissa valkea aamupuku, joka ainoastaan kapealla vyöllä kiinnitettynä selvästi osoitti hänen uhkean muotonsa.
"Aiotteko minun luokseni, aron prinsessa?" kysyi hän ystävällisesti tarttuen kursailematta käteeni.
"Sittemmin teidänkin luoksenne, neiti; mutta ensin täytyy meidän puhutella neiti Fliedneriä," vastasi Ilse. Hänenkin silmänsä katselivat mielihyvällä kaunista vartaloa — niin, suuruutta ja vahvuutta hänkin kunnioitti; kaikissa tapauksissa luuli hän aina tuommoisessa, leveitten hartioitten päällä olevassa suuressa päässä olevan yhtä vahvan tahdon kuin hänellä itsellään… Minä olin mielestäni niin pieni, yhtä mitätön kuin kahden tammen välillä liehuva höyhen, näitten molempien kookkaitten naisten rinnalla.
Charlotte pudisti nauraen päätänsä Ilsen suoralle vastaukselle ja avasi oven… Jumalan kiitos, meidän sisään astuessamme ikkunanloukosta nouseva nainen ei ollut kuitenkaan yhtä pitkä kuin minun molemmat äärimieheni! Neiti Fliedner näytti silkkipukuineen, valkoisine myssyineen ja hienoine, vyöstä riippuvine kultavitjoineen yhtä hienolta kuin eilenkin etehisessä ja tuli ystävällisesti hymyillen meitä vastaan.