Minä vaivuin kohta alas Ilsen viereen vanhanaikuisen karttuunisen sohvan pehmeisin höyhentyynyihin; Charlotte puolestansa heittäytyi nojatuoliin, otti haukkuvaa sylikoiraa, joka juuri oli koettanut repiä palasta kalliista puvustani, kiinni niskasta ja torui sitä.
Ilse kertoi pitkittä mutkitta lyhyesti entisen elämäni. Pääni, täynnä hullutuksia, ruskeat käteni, jotka eivät tahtoneet kutoa sukkaa ja voittamaton haluni juosta avojaloin, olivat kuvan hirveät alkupiirteet, jotka kaksivuotisen sivistysajan piti poistamaan… Minä istuin ääneti kuunnellen ja katselin suurta posliinikuvaa vastapäätä olevassa lasikaapissa; tuo hirveä olento nyykytti väsymättä päätään Ilsen navakalle puheelle. "Niin, niin, kaiken tämän täytyy muuttua!" Sitten kuin minä seinällä olevia loppumattomia avainriviä — voi taivas, mikä ääretön joukko suuria ja pieniä avaimia, ja neiti Fliednerin täytyi pienessä, sievässä päässään muistaa, mihin kukin niistä kuului! Minä tuskastuin ja rupesin pelkäämään taloa, johon kuului niin lukemattoman monta lukkoa ja avainta — ah, rakas, rauhallinen Dierkhofini, jossa oli vaan yksi portin avain, ja sekin usein jäi yöksikin vääntämättä!
"Mielelläni, sydämellisen mielelläni otan pienen neiti von Sassenin siipieni suojaan", lausui vanha neiti Ilsen lopetettua puheensa ja laskettua läkkilippaan paperineen pöydälle. "Mutta siinä täytyy miettiä monta asiata, erittäinkin raha-asiaa. Minä arvelen teidän tarvitsevan siinä herra Claudiuksen neuvoa —"
"Vaan ei tänäpäivänä, herran tähden, rakas Fliedner!" keskeytti häntä Charlotte vilkkaasti. "Erkki sedällä on tänään työtä entistä enemmän, hän oli vähällä pakottaa onnettoman kisällin työhön, mutta kisällipä oli kyllin viekas ja pakeni… Hän olisi valmis pistämään tyttö raukan tuonne pihakammariin ja antamaan hänen siellä koko ikänsä sitoa hautaseppeleitä kuivista kukista!"
Minä katselin häntä mykkänä kauhusta.
"Niin, niin, katsele minua vaan pienokaiseni!" lausui hän tarkastellen suuria, valkoisia, hyvin hoidettuja kynsiänsä. "Näitä kymmentä sormiraukkaa vapisen minä alinomaa, peläten, että nekin lähetettäisiin pihakammariin!"
"No, teillä ei suinkaan ole syytä valitukseen, Charlotte", arveli neiti
Fliedner hieman terävästi.
Ilsen kasvot pitenivät. Vaikka hän näytti äärettömän ankaralta, rakasti hän minua kuitenkin liian paljon kärsiäksensä ajatusta, että hän jättäisi minut yksin vieraaseen kaupunkiin onnettomuuteen… Niin, hän kuvaili taitamattomuuttani mitä tummimmilla väreillä; mutta hänen täytyi myöskin myöntää itse olleensa syypää siihen — hänellä ei ollut milloinkaan kylliksi voimaa eikä vakavuutta pakottamaan minua työhön ja tukehuttamaan haluani vapaasti kulkemaan ulkona.
"Olkaa huoletta", lohdutti häntä neiti Fliedner hymyillen. "Neiti Claudiusta huvittaa väliin liioitella. Herra on ankara, vaan ei tunnoton; te voitte huoletta neuvotella hänen kanssansa."
"No niin, koska sen vakuutatte", vastasi Ilse silminnähtävästi huojennetunna. "Minä en tiedä mistä syystä, mutta minulla on luottamusta häneen. Hänen kasvojansa en ole nähnyt — hän seisoi tuolla pihalla selkä minuun päin — mutta tyttö näki hänet neljä viikkoa sitten arolla ja sanoo hänen olevan vanhan, ikivanhan herran ja silloin hänellä tietysti on kokemusta maailmasta."