"Hyvää päivää, herra Eckhof!" tervehti häntä Charlotte, ja ojensi hänelle ohimennessään välinpitämättömästi kätensä ihan samoin kuin ylioppilas tervehtii toistaan. Vanhus vastasi ystävällisesti tervehdykseen — neiti Fliednerille kumarsi hän yhtä kankeasti ja kylmästi kuin isällenikin.
Me astuimme suuren salintapaisen huoneen lävitse toiseen huoneesen. Siellä oli ainoastaan yksi herra, vaikka monta kirjoituspöytää seisoi pitkin seiniä.
Herra istui niin, että hän voi nähdä koko huoneen ja ovenkin, mistä tulimme. Meidän astuessamme sisälle nosti hän päätänsä; sitten nousi hän vähän kummastuneena ja läksi ikkunaloukosta, missä hänen kirjoituspöytänsä oli… Hänellä oli kapeat, jalot, vähän vaaleat kasvot.
Charlotte riensi meidän edellämme hänen tykönsä.
"Aamupuvussako, Charlotte?" kysyi hän ja hänen suuret siniset, elävät silmänsä katselivat kummastuneina Charlottea. Terve puna neiden kasvoissa eneni, peittäen koko kasvot hiuksiin saakka.
"Oi, setä, olethan yksinäsi", lausui hän rukoilevaisesti, katsellen pikaisesti ympärilleen. "Älä pidä sääntöjä niin tarkoin tällä kertaa — minun täytyy olla läsnä, kun saat miellyttävän uuden tuttavan."
Minä olin jo aikoja sitten paennut Ilsen taakse.
"Tuo ei ole herra, joka antoi minulle taalerit", kuiskasin minä pelästyneenä.
Charlotten tarkat korvat kuulivat sanani.
"Setä!" lausui hän nauraen kuin hullu, "neljä viikkoa sitte näki nuori nainen sinut Lyneburgin arolla, ja hän tahtoo nyt puhutella vanhaa, ikivanhaa herra Claudiusta —"