"Ah, se on ihan sama, oletteko te se herra, jonka pienokainen on nähnyt, vai ette", keskeytti Ilse vakavasti. "Minä tahtoisin puhutella herra Claudiusta, ja tehän se olette?"
Hän nyykäytti päätänsä tuskin huomattavasti hymyillen.
Ja nyt alkoi Ilse toisen kerran kertomuksensa. Hän oli luultavasti oppinut sen ulkoa kuin pappi saarnansa; sillä suu kävi lakkaamatta kuin hyrrä ja hän puhui puhumistaan samassa järjestyksessä kuin neiti Fliednerinkin luona.
Sill'aikaa olin minä piilossa naisten takana ja katselin salaisesti herraa tarkemmin. Hänellä oli vanhan ruskeahattuisen korkea, solakka vartalo ja sama äänikin; vaan se oli mahdotonta, että pää oli sama. Nuorekkaan, sileän otsan yllä aaltoilivat vaaleat, tuhanharmaiset kähärät, jotka vinosti sisään tulevassa valossa näyttivät hopeanharmailta. Suurena vastakohtana näkyivät ruskeat kulmakarvat kiiltävien hiuksien alta. Lujina ja vakavina ympäröiden siniset silmät, tekivät ne hänen vaaleat, ylevät, vaikk'ei kauniit kasvonsa miehuullisiksi ja voimakkaiksi… Minä huomasin, kuinka Ilsen puhuessa pieni ryppy asettui hänen otsaansa; Ilsen kertomus suututti häntä silminnähtävästi eikä hänellä ollut vähintäkään halua sekautua koko asiaan; silloin tällöin katseli hän sivultapäin vieressänsä olevia avatuita kirjoja; näkyi selvästi, että hänestä oli vastenmielistä tulla häirityksi, vaikka hän kohteliaasti näytti olevan huomiollinen kuulija.
"Minä voin", lausui hän kylmäsi kun Ilse hieman levähti, "ainoastaan neuvoa teitä mitä pikemmin sitä paremmin lähettämään nuori neito oppilaitokseen —"
"Ei, setä!" keskeytti häntä Charlotte. "Hirveätä olisi pakottaa tätä nuorta ujoa olentoa, joka tähän saakka on nauttinut suurinta vapautta, laitokseen, missä kaikki luonteet muodostetaan saman kaavan mukaan! Elämä opetuslaitoksessa on hirveä!"
"Onko se hirveä, Charlotte?" kysyi hän kovin kummastuneena. "Ja sinä olet viettänyt melkein koko elämäsi semmoisessa paikassa!… Miksi et milloinkaan ole sitä sanonut?"
Neiti kohotti olkapäitään. "Mitä valitukset olisivat auttaneet?" kuului jotenkin katkerasti hänen huuliltansa.
Herra Claudius loi häneen ankaran ja läpitunkevan katseen, vaan ei lausunut sanaakaan. Samassa aukeni ovi; vanha kirjanpitäjä astui sisälle ja häntä seurasi kookas, hyvin kaunis nuori mies. Viimein mainittu säikähti silminnähtävästi naisten läsnäolosta ja aikoi peräytyä.
"Astukaa vaan sisälle!" kehoitti herra Claudius. Hänen kulmakarvansa vetäytyivät hieman ryppyyn; hän otti kellon taskustansa ja näytti sitä tulijalle. "On jo kovin myöhään, herra Helldorf", lausui hän kylmästi.