Charlotte vastasi nuoren miehen tervehdykseen ylpeästi ja huolimattomasti nyykäyttäen päätään; mutta sedän sanoista tuli hän tulipunaiseksi ja loi häneen vihaisen silmäyksen.
"Suokaa anteeksi, herra Claudius; toinen veljeni lapsista sairastui muutama tunti sitte sangen kovasti," puolustihe nuori mies hiukan epävakaisella äänellä ja istahti kirjoituspöytänsä eteen.
"Minun on häntä sääli — onko henki vaarassa?"
"Vaara on, Jumalan kiitos, ohitse."
Herra Claudius kääntyi taasen Ilsen puoleen. "Minä en tiedä, millä tavoin voin teitä tässä asiassa auttaa", lausui hän. Herra von Sassenia ei millään tavoin voi vaatia pitämään silmällä — kuten itse sanotte — jotenkin laiminlyödyn nuoren neiden opetusta —"
"Sen minä kyllä mielelläni teen!" keskeytti neiti Fliedner.
"Ja minäkin", lisäsi Charlotte vilkkaasti.
"Pääkysymys on pienen omaisuuden hoidosta, joka perinnön kautta on tullut neiti von Sassenin omaksi", lausui vanha neiti.
"Mutta senkin voisi minusta katsoen hänen isänsä hoitaa."
"Hän ei millään muotoa suostu siihen", vastasi Ilse kiiruusti. "Ja se onkin minulle mieleen, kun — kun" — hän vaikeni hetkeksi ikäänkuin hieman hämillään etsien sopivia sanoja — "no niin, kun hän aina ostelee säretyitä kivikuvia ja astian palasia", lisäsi hän päättäväisesti.