Hän laski lippaan pöydälle ja avasi kannen. Herra Claudius otti paperit ja rupesi niitä tutkimaan.
"Näitten joukossa on monta korkolippua, joista ei enää saa rahaa; mutta velkasetelit ovat hyviä", sanoi hän laskien ne takaisin lippaasen. "Ja minäkö siis hoitaisin rahat?… Tahdotteko, että kasvut pannaan pääomaan?"
"Niin, niin, säästäkää niin paljon kuin mahdollista!" kehoitti Ilse. "Mutta tohtori on kovin hajamielinen ja sentähden olisi hyvä, jos tyttö väliin saisi muutaman groshenin pieniin tarpeisinsa."
"Missä nuori neiti on?"
"Mutta näyttäytykää toki kerran!" sanoi Charlotte minulle. Ennenkuin ehdin hiiskuakaan, otti hän hatun päästäni, silitti itsepintaista tukkaani molemmilla käsillään ja rupesi taluttamaan minua olkapäästä eteenpäin melkein kuin lasta, jonka pitäisi lausuman ulkoa opittu nimipäiväruno. Silla kertaa astuin kuitenkin vallan ujostelematta esiin. Tyventä kauppamiestä minä en ensinkään hävennyt — minä katselin häntä silmiin yhtä viattomasti kuin vanhaa herraa arolla. Luulenpa, että minulla olisi ollut rohkeutta vastustaa häntä, jos hän olisi ruvennut puhumaan kuivista haudanseppeleistään.
Samassa kun silmämme kohtasivat toisensa, huomasin hänen tuntevan minut — hän oli siis kuitenkin sinilasisilmäinen mies.
"Todellakin! Kummallinen pieni tyttö, joka ei milloinkaan ollut nähnyt rahaa!" sanoi hän kummastuneena.
"Niin, setä, aron prinsessa, kuten Dagobert sanoo, pieni vapaa leivo, joka heitti rahanne jalkojenne eteen eikä niin vaan anna sulkea itseään häkkiin!" huusi Charlotte nauraen. "Nyt, pienokaiseni, täytyy sinun kunnioittavasti tervehtiä tuota vanhaa herraa!"
Herra Claudius punastui äkkiä hieman. "Ei mitään sopimatonta pilaa, Charlotte!" sanoi hän yhtä vakavasti ja ankarasti kuin hän oli nuhdellut Dagoberttia tuossa onnettomassa kenkäjutussa. "Teidän tahtonneko on, että rahat jätetään minun hoidettavakseni?" kysyi hän minulta ystävällisesti.
Minusta tuntui niin kummalliselta tieto, että ensi kertaa olin rahan omistajana, että nauroin.