"Ovatko ne todellakin minun omiani!" kysyin minä.
"Tietysti, kenen sitte?" sanoi Ilse närkästyneenä.
"Kuuluvatko ne minulle samalla tavalla kuin käteni tahi silmäni! Saanko menetellä niiden kanssa kuinka tahdon?" kysyin minä melkein hengittämättä mielen ponnistuksesta.
"Ette, niin vapaamielisesti ette vielä saa niiden kanssa menetellä", lausui herra Claudius — hänellä oli sama lempeä ääni kuin arollakin. "Te olette vielä liian nuori… Jos minä hoidan paperinne, täytyy teidän myöskin tehdä tiliä kaikesta, mitä minulta pyydätte."
"Silloinhan ei ole mitään hyötyä niistä", sanoin minä surullisesti ja alailoisena.
"Olisiko teillä jokin erityinen pyyntö?" Hän kumartui minun puoleeni katsellen minua kysyväisesti.
"Olisi, herra Claudius, vaan minä en tahdo lausua sitä — te ette kuitenkaan sitä täytä."
"Vai niin — hm, mistä sen päätätte?" kysyi hän tyvenesti.
"Siitä, että minä näin teidän lähettävän pois köyhän kisälliraukan ilman avutta."
"Te tahdotko siis auttaa jotakuta!" Hän pysyi huolimatonna. Minun vähäinen moitteeni ei ensinkään häntä auttanut.