"Mitähän nyt on juolahtanut lapsen mieleen?" huudahti Ilse kummastuneena. "Ketä sinä tahdot auttaa? Ethän tunne ketään koko avarassa maailmassa!"
"Ilse, sinä tiedät sen", sanoin minä rukoilevaisesti. "Sinä tiedät aivan hyvin, kuka nyt on hädässä ja kentiesi laskee joka tunnin, kunnes rahoja saapuu Hannoverista —"
"Kuuleppas Lenore, jos ryhdyt siihen, niin loppuu pian kaikki", keskeytti hän minua. Hän oli niin suuttunut, ett'en milloinkaan ennen ollut häntä nähnyt semmoisena, "ei grosheniakaan anneta pois!"
"No, pitäkää sitte rahanne!" kuiskasin minä kiivaasti; kyyneleet himmensivät näköäni. "Vaan en minäkään ota niistä grosheniakaan — en koskaan, usko se, Ilse!… Ennen istun minä pihakammarissa ja sidon hautaseppeleitä ja kukkakimppuja herra Claudiukselle!"
Hän katseli minua. "Kuka on jo ehtinyt kertoa teille pihakammarista?"
Minun silmäni etsivät ehdottomasti Charlottea, joka punastui ja hymyili.
"Charlotte laski leikkiä, herra Claudius!" sanoi neiti Fliedner lempeästi puolustaen. Kun minä purskahdin itkuun, laski vanha neiti kohta käsivartensa minun ympärilleni ja veti minut hellästi luoksensa. Ilse sitä vastoin suuttui yhä enemmän minun "lapsellisuudestani". Hän laski suuren työstä karkean kätensä raskaasti ja lujasti läkkilippaan kannelle, kuin olisi se siten suojeltu kaikilta ryöstäjiltä.
"Herra Claudius, älkää koskaan salliko Lenoren lähettää pois rahaa!" varoitti hän hartaasti. "Muistakaa, että jos hän sen kerran tekee, niin on koko hänen perintönsä kadonnut!… Minä en voi sitä tarkemmin selittää — se on ikävä perhesalaisuus, jonka täytyy olla haudattuna … oi Herra Jumala, miksi pakottaa noin nuori tyttö minua puhumaan siitä vieraille ihmisille!… Sanalla sanoen, tässä on kysymys sukulaisesta, joka on tuottanut häpeän toisensa perästä koko perheelle, sukulaisesta, joka on hylätty —"
"Tunnetteko sen sukulaisen?" kysyi herra Claudius, kääntyen minun puoleeni.
"En, minä en ole koskaan häntä nähnyt ja sain vasta neljä viikkoa sitte tietää, että hän on olemassa —"