Vanha pormestari hymyili viekkaasti ja merkitsevästi, mutta ei vastannut. Heti paikalla hän oli riisunut yltään yönutun ja pukeutunut juhlatakkiinsa, joka tämänpäiväisen kirkossakäynnin jälkeen vielä riippui hyvin harjattuna tuolin selkänojalla. Ja ennenkuin hämmästynyt rouva ehti suutaankaan avata tehdäkseen kysymyksiä, seisoi pormestari, samettilakki kainalossa, niin että hänen hopeanvalkoiset hapsensa kimalsivat iltahämärässä, jo vaununoven edessä, jonka muuan palvelija oli sillä välin aukaissut.
Vaunuista tuli esille vanhanpuoleinen nainen, harmaa matkaviitta yllä, ja häntä seurasi kookas, nuorekas naishenkilö, jonka kasvot olivat tiheästi verhotut. Jälkimäinen ei nähtävästi olisi jaksanut omin voimin liikkua, vaan nojasi pormestarin käsivarteen ja astui horjuen sisälle.
Heti kun hunnutettu vieras oli päässyt huoneeseen, vaipui hän kuin tainnoksissa nojatuoliin, jonka talon emäntä oli miehensä viittauksesta kiireesti työntänyt hänen taakseen. Toinen tulijoista virkkoi hiljaa ja hyvin alakuloisena pormestarille:
"Voi tuota lapsirukkaa! Minun täytyy arvatenkin jäädä vielä hetkeksi tänne hänen luokseen."
Ja samalla hän rupesi riisumaan matkaviittaansa, jolloin pormestarin vanhempi tytär riensi hänelle avuksi. Kohta tuli nyt näkyviin hänen nunnapukunsa ja rinnassa säteilevä risti, josta kävi selville, että hän oli erään cisterciläisen nunnaluostarin abbedissa.
Sillä välin oli hänen seuralaisensa vain hiljaisella, tuskin kuultavalla voihkinalla ilmaissut olevansa vielä elossa ja vihdoin pyytänyt talon emännältä lasillista vettä. Mutta tämä toi kaikenlaisia vahvistavia tippoja ja hajuvesiä ja ylisti niiden taikavoimaa, kehoittaen vierastansa vain riisumaan paksut, raskaat hunnut, jotka tietysti estivät häntä vapaasti hengittämästä. Tähän esitykseen ei sairas nainen kuitenkaan suostunut, vaan torjui kädenliikkeellä pormestarin rouvan yritykset lähestyä, samalla vetäen päätään taaksepäin ikäänkuin suorastaan kauhistuisi. Kun hän sitten viimein mukaantui hengittämään sisäänsä vahvan hajuveden tuoksua ja ottamaan siemauksen pyytämästään vedestä, johon huolestunut rouva oli sekoittanut muutamia tippoja taattua "elämännestettä", suoritti hän kaikki nämä temput huntujensa turvissa, joita ei vähääkään kohottanut.
"Tottahan olette, arvoisa herra", kääntyi nyt abbedissa pormestarin puoleen, "kaikki valmistanut niiden toivomusten mukaan, jotka on teille ilmoitettu?"
"Tietysti", vastasi vanha herra, "ja toivoakseni hänen ruhtinaallinen korkeutensa tulee olemaan minuun tyytyväinen, samoin kuin tämä vieraani, jonka hyväksi olen valmis tekemään kaikki, mihin suinkin pystyn".
"Sallikaa minun siis", jatkoi abbedissa, "vielä vähäksi aikaa jäädä kahdenkesken hoidokkiraukkani kanssa."
Perheen täytyi poistua huoneesta. Abbedissan kuultiin sitten puhuvan hartaasti ja juhlallisesti seuralaiselleen, ja viimein alkoi tämäkin puhua sellaisella äänensävyllä, joka koski syvälle sydämeen. Tahtomatta oikeastaan kuunnella oli pormestarin rouva kuitenkin jäänyt oven taakse. Mutta sisällä puhuttiinkin italiankieltä, ja tämä seikka oli omansa vielä lisäämään koko kohtauksen salaperäisyyttä ja sitä huolestusta, joka tukki hänen suunsa. Vanha herra sai puolisonsa ja tyttärensä poistumaan käskien tuomaan viiniä ja muita virkistyksiä, mutta meni itse jälleen vieraittensa luo.