Hunnutettu nainen, joka näytti saaneen lohdutusta ja tyyntyneen, seisoi pää kumarassa ja kädet ristissä abbedissan edessä. Tämä ei kieltäytynyt hiukan maistamasta niitä virvoitusaineita, joita talon emäntä tuli hänelle tarjoamaan, ja sitten hän huudahti:
"Nyt on jo aika lähteä!"
Hänen seuralaisensa vaipui polvilleen. Abbedissa laski kätensä hänen päänsä päälle ja luki hiljaa rukouksen. Sen jälkeen hän, kyynelten vuolaina virratessa pitkin poskia, sulki nuoren naisen syliinsä ja puristi häntä mielihaikeuden valtaamana kiihkeästi rintaansa vasten. Sitten hän lausui pormestarin perheelle tyynesti ja arvokkaasti siunauksensa ja riensi vanhan herran saattamana takaisin matkavaunuihin, joiden edessä äsken valjastetut uudet postihevoset innoissaan hirnuivat. Ja kohta lähtivät vaunut liikkeelle kaupunginporttia kohti, postimiehen puhaltaessa torvestaan raikuvia toitotuksia.
Kun talon emäntä nyt huomasi, että hunnutettu nainen, jonka varalle oli vaunuista nostettu ja kannettu sisälle pari raskasta matka-arkkua, jäisi tänne asumaan kenties pitkäksikin aikaa, kävi hän hyvin levottomaksi tuskastuttavasta uteliaisuudesta ja huolesta. Hän astui eteiseen ja tapasi siellä miehensä, joka juuri oli tulossa takaisin abbedissaa saattamasta.
"Herran nimessä", kuiskasi rouva hiljaa ja hätääntyneenä, "minkä merkillisen vieraan sinä nyt olet toimittanut tänne? Sillä varmaankin sinä tunnet koko asian, mutta olet pitänyt sen minulta salassa."
"Kaikki, mitä tiedän, saat kyllä sinäkin kuulla", vastasi pormestari aivan levollisesti.
"Voi, voi!" jatkoi vanha rouva vielä huolestuneempana, "sinä et sittenkään näy tietävän kaikkea. Jospa olisit äsken ollut tuolla sisällä! Heti kun rouva abbedissa oli mennyt, lienee tuo merkillinen vieras sittenkin tuntenut, että niin monet paksut hunnut alkoivat tukahuttaa. Hän riisui yltään sen pitkän, mustan silkkiharson, joka ulottui hänellä polviin asti, ja silloin huomasin…"
"No mitä ihmettä huomasit?" puuttui puheeseen vanha herra, kun hänen vaimonsa jätti kesken ja vavisten katseli ympärilleen ikäänkuin aaveita peläten.
"Kasvojen piirteitä en tosin voinut ohuempien huntujen alta selvästi erottaa", jatkoi pormestaritar, "mutta kalmanvärin näin, — huu, suorastaan kuoleman kaltaisen värin! Ja paneppa nyt merkille, ukkoseni, mitä vielä näin: liiankin selvästi, ihan päivänselvästi olisi kuka tahansa huomannut, että tuo nainen on siunatussa tilassa. Muutamien viikkojen päästä hän joutuu lapsivuoteeseen."
"Sen kyllä tiedän muutenkin", vastasi vanhus nyrpeästi, "ja ettet ihan menehtyisi uteliaisuudesta ja levottomuudesta, täytyy minun kai selittää sinulle parilla sanalla koko juttu. Asian laita on näin: