"— Meidän korkea suosijamme, ruhtinas Z. kirjoitti minulle joku viikko sitten, että O:n kaupungin cisterciläis-luostarin abbedissa saapuu tänne mukanaan eräs nainen, joka minun olisi otettava luokseni asumaan kaikessa hiljaisuudessa, tarkoin välttäen minkäänlaisen huomion herättämistä. Tämä nainen, joka ei salli itseään nimitettävän muuksi kuin pelkästään Celestineksi, jää tänne meille odottamaan pian tapahtuvaa synnytystään, ja sitten hänet ynnä se lapsi, joka hänelle syntyy, noudetaan taas pois. Siihen voin vielä lisätä, että ruhtinas on mitä hartaimmin pyytänyt minua pitämään tästä vieraastamme kaikkein parasta huolta ja samalla lähettänyt ensi menojen ja vaivojemme korvaukseksi koko paksun kukkarollisen tukaatteja, jotka voit ottaa lipastostani esille, jos mielesi tekee niitä katsella. Ja kun kaiken tämän nyt tiedät, jätät kai turhat pelkosi ja arvelusi sikseen."
"Tällä tapaa", huomautti vanha rouva, "joudumme varmaankin avustamaan suurta syntiä, jollaista ylhäiset henkilöt harjoittavat."
Mutta ennenkuin pormestari ehti tähän mitään vastata, tuli myöskin tytär eteiseen ja kutsui häntä vieraan naisen luo, joka tahtoi päästä levolle ja siksi pyysi, että hänet saatettaisiin siihen huoneeseen, joka oli hänen asunnokseen määrätty.
Pormestari oli pitänyt huolta siitä, että yläkerroksen molemmat pienet kamarit oli sisustettu niin somiksi kuin suinkin kävi päinsä. Mentyään nyt puhuttelemaan Celestineä hän sai hämmästyksekseen kuulla sen kysymyksen, eikö hänellä näiden suojien lisäksi ollut jotakin sellaista, jonka ikkunat olivat pihalle päin. Siihen hän antoi kieltävän vastauksen lisäten vain sen, että tosin oli talossa muuan pieni huone, jonka ainoa ikkuna oli puutarhan puolella, mutta että sitä ei oikeastaan voisi sanoa asuinhuoneeksi, vaan mitättömäksi komeroksi, siinä kun tuskin oli tilaa sen verran, että sinne mahtuisi vuode, pöytä ja tuoli, — siis kaikin puolin kurjan luostarikopin tapainen soppi! Mutta Celestine halusi heti nähdä tätä komeroa ja selitti sinne astuttuaan, että juuri tämä kamari paraiten vastasi hänen toiveitaan ja tarpeitaan. Hän ei muka tahtonut muunlaisessa huoneessa asua eikä tätä soppea vaihtaisi suurempaan suojaan muussa tapauksessa kuin että hänen vointinsa ja tilansa nimenomaan vaatisi enemmän mukavuutta ja sairaanhoitajattaren ottamista luokseen.
Kun pormestari jo aluksi oli verrannut tätä ahdasta komeroa luostarikopiksi, oli se seuraavana päivänä todellakin siksi muuttunut. Celestine oli ripustanut seinälle neitsyt Marian kuvan ja asettanut ristiinnaulitun kuvan sen alla olevalle vanhalle puupöydälle. Vuoteena oli olkisäkki ja villapeitto, eikä Celestine suvainnut siellä lisäksi muita huonekaluja kuin pienen pöydän ja puisen jakkaran.
Pormestaritar oli leppynyt vieraaseensa nähdessään tämän kärsivän syvälti jäytävää tuskaa, joka ilmeni hänen koko olemuksessaan, ja luuli olevansa, yleisen tavan mukaan, velvollinen häntä viihdyttämään ja ilahuttamaan. Mutta Celestine pyysi liikuttavin sanoin, ettei häirittäisi sitä yksinäisyyttä, josta ainoasta hän sanoi saavansa lohdutusta mielen ollessa kokonaan kiintyneenä Jumalan äitiin ja pyhimyksiin.
Joka aamu, kohta kun päivä koitti, lähti Celestine karmeliittiluostariin kuulemaan aamumessua; muun osan päivää hän näytti käyttävän hartaudenharjoituksiin, sillä aina kun piti jonkin vuoksi käydä hänen kamarissaan, tavattiin hänet joko rukoilemassa tai hurskaita kirjoja lukemassa. Hän ei huolinut muusta ruuasta kuin kasviksista, ja juomaksi kelpasi hänelle vain vesi. Vasta sitten, kun vanha herra oli hänelle mitä hartaimmin esittänyt, että hänen ruumiillinen tilansa, se olento, joka hänessä eli, kaipasi parempaa ravintoa, saatiin hänet lopulta suostutetuksi maistamaan myös lihakeittoa ja hiukan viiniä.
Tämä ankara, nunnamainen elintapa, vaikka kaikki talon asukkaat pitivätkin sitä jonkin synnin sovituksena, herätti kuitenkin samalla vilpitöntä sääliä ja syvää kunnioitusta. Siihen vaikutti osaltaan myös hänen olentonsa ylevyys, hänen kaikkien liikkeittensä viehättävä sulo. Mutta näihin tunteisiin outoa nunnaa kohtaan sekaantui myös jotakin kammottavaa, mikä johtui siitä, ettei hän koskaan riisunut huntua eikä kukaan saanut nähdä hänen kasvojaan. Hänen lähelleen ei päässyt muita ihmisiä kuin vanha pormestari ja perheen naispuoliset jäsenet, eivätkä nämä, jotka olivat koko ikänsä pysyneet tämän kaupungin alueella, olisi millään ehdolla kyenneet paljastamaan hunnutetun naisen nimeä tuntemalla hänet kasvoista joksikin henkilöksi, jota eivät olleet ennen nähneet. Mitä varten hän siis tuolla tapaa salasi itsensä?
Naisten vilkas mielikuvitus keksi pian kaamean tarinan: Hirvittävä tunnusmerkki, — niin tiesi tämä tarina, — paholaisen kynnenjälki oli niin rumentanut tämän oudon naisen kasvot, että hänen täytyi käyttää paksuja huntuja. Pormestarilla oli aika vaiva hillitä tuollaista jaaritusta ja estää ainakaan kotinsa ulkopuolella puhumasta mitään uskomatonta salaperäisestä vieraasta, jonka oleskelusta täällä muuten oli jo levinnyt tietoja pitkin kaupunkia. Hänen tiheät käyntinsä karmeliittiluostarissa eivät myöskään olleet jääneet huomaamatta, ja pian alettiin häntä sanoa "Pormestarin mustaksi naiseksi", johon nimitykseen melkein kuin itsestään liittyi ajatus jostakin kummittelevasta ilmiöstä.
Eräänä päivänä, kun talon tytär vei vieraalle ruokaa hänen kamariinsa, sattui ilmanveto kohottamaan huntua hänen kasvoiltaan. Salamannopeasti kääntyi vieras poispäin, niin ettei toinen ehtinyt häntä katsella. Mutta tyttö palasi alakertaan aivan kalpeana, ja hänen kaikki jäsenensä vapisivat. Mitään merkillistä rumennusta hän ei ollut nähnyt, vaan niinkuin hänen äitinsä oli pannut merkille kalmankalpeuden, samoin hän oli vilaukselta nähnyt marmorivalkeat kasvot, joiden syvistä silmäkuopista oli omituisesti säihkynyt.