Vanha herra saattoi hyvällä syyllä pitää tätä havaintoa suureksi osaksi tytön kuvitteluna, mutta oikeastaan oli hänessäkin samanlainen tunnelma kuin kaikissa muissa: hän halusi, että tuo häiritsevä olento, huolimatta kaikesta osoittamastaan hurskaudesta, taas pian joutuisi pois hänen kotoaan.
Pian sen jälkeen pormestari eräänä yönä herätti vaimonsa ja sanoi jo muutaman minuutin ajan panneensa merkille hiljaista valitusta, voihkinaa ja koputusta, joka tuntui tulevan Celestinen huoneesta. Rouva aavisti heti, mitä tuo kaikki saattoi merkitä, ja riensi yläkertaan. Siellä hän tapasi Celestinen makaamassa puolitainnoksissa vuoteellaan, täysin puettuna ja huntuihinsa kietoutuneena, ja pääsi pian selville siitä, että synnytys oli tulossa. Kiireesti ryhdyttiin jo ennen varattuihin toimenpiteisiin, ja aamun tullessa syntyi terve ja reipas poikalapsi.
Tämä tapaus, vaikka sitä oli osattu jo kauvan aavistaa, tuli ikäänkuin odottamattomana ilmiönä, ja sen seurauksena oli myös, että perheen jäseniä tukalasti rasittanut suhde heidän vieraaseensa menetti omituisen kaameutensa. Pikku poika näytti kuin sovittavana välittäjänä taas tuovan Celestinen lähemmäksi muita ihmisiä. Nuoren äidin tila ei sallinut ankaria nunnamaisia kieltäymyksiä, ja kun hänen oli avuttomuutensa vuoksi turvautuminen niihin henkilöihin, jotka hänelle antoivat lempeän huolellista hoitoa, tottui hän yhä enemmän heidän seurusteluunsa.
Pormestaritar, joka nyt sai vaalia sairasta ja itse keittää ja tarjota hänelle vahvistavaa ruokaa, unhotti näissä talouspuuhissa kaiken sen pahan, mitä muuten oli joutunut ajattelemaan tästä salaperäisestä vieraasta. Nyt hänen mieleensä ei enää tullut, että hänen kunniallinen kotinsa ehkä olisi jonkun häpeän lymypaikkana. Vanha herra oli suorastaan riemuissaan ja hemmoitteli pikkulasta, ikäänkuin hänelle itselleen olisi syntynyt tyttärenpoika, ja kaikkien muiden lailla oli hänkin tottunut siihen, että Celestine pysyi hunnutettuna, vieläpä synnytyksen aikana. Kätilön oli näet täytynyt vannoa Celestinelle, että vaikka sattuisi tainnostilakin, huntuja ei kuitenkaan saisi kukaan muu kohottaa kuin hän, kätilö, itse hengenvaaran uhatessa. Varmaan hän olikin nähnyt Celestinen hunnuttomana, mutta siitä hän ei virkkanut muuta kuin:
"Nuoren rouva-paran täytyy kaiketi niin kietoa itsensä huntuihin!"
Muutamaa päivää myöhemmin tuli sinne karmeliittimunkki, joka oli kastanut vastasyntyneen pojan. Hänen keskustelunsa Celestinen kanssa, jolloin ei kukaan muu saanut olla läsnä, kesti kolmatta tuntia. Munkin kuultiin innokkaasti puhuvan ja rukoilevan. Hänen mentyään tavattiin Celestine nojatuolissa istumassa, pitäen sylissään poikaansa, jonka hartiat oli verhottu pienellä munkinviitalla ja jolla oli rinnassaan jumalankaritsan kuva.
Sitten vieri viikkoja ja kuukausia, eikä Celestineä lapsineen tultu noutamaan, vaikka pormestari oli luullut niin tapahtuvan ja ruhtinas Z. oli siitä hänelle antanut lupauksen. Nuori äiti olisi voinut täydellisesti liittyä perheen rauhalliseen piiriin, ellei olisi ollut noita kovaonnisia huntuja, joiden takia viimeinen askel ystävälliseen lähestymiseen aina jäi sikseen. Lopulta vanha herra uskalsi ottaa sen suoraan puheeksi vieraansa kanssa, mutta tämä vastasi synkän juhlallisella äänensävyllä:
"Vasta kuoltuani riisutaan nämä hunnut."
Silloin pormestarilla ei enää ollut mitään sanomista, ja hänessä heräsi uudestaan se toivomus, että matkavaunut ja abbedissa ilmestyisivät Celestineä hakemaan.
Oli tullut jo kevät, kun pormestarin perhe eräänä päivänä palasi kotiin kävelymatkalta tuoden mukanaan kukkavihkoja, joista kauneimmat oli varattu hurskaalle Celestinelle. Juuri kun he olivat portin edustalla, nelisti paikalle muuan ratsastaja, joka kiivaasti kysyi pormestaria. Vanha herra selitti itse olevansa pormestari ja aikovansa juuri astua kotiinsa. Silloin ratsastaja hyppäsi maahan, sitoi hevosensa kiinni portinpieleen ja syöksi sisälle ja portaita ylös huutaen kovaa: