"Hän on täällä, hän on täällä!"
Muuan ovi paukahti auki, ja samalla kuultiin Celestinen tuskanhuuto.
Pormestari kiirehti kauhun valtaamana perästä.
Ratsastaja, kuten nyt voi nähdä, ranskalaiseen jääkärikaartiin kuuluva upseeri oli temmannut pikku pojan ja piteli häntä vasemmalla, matkavaipan verhoamalla käsivarrellaan; oikeaan käteen oli tarttunut Celestine koettaen kaikin voimin pidättää lapsensa ryöstäjää. Mellakassa upseeri riuhtaisi hunnun alas, ja hänellä oli vastassaan kuolemanjäykät, marmorivalkeat kasvot, jotka lennättivät häntä kohti tulisia säteitä syvistä silmäkuopista, kimeiden valitushuutojen pursuessa esille puoleksi avatuilta, liikkumattomilta huulilta.
Pormestari huomasi nyt, että Celestine piti valkoista, aivan ihoon kiinni painettua naamiota.
"Hirveä nainen! Aiotko tartuttaa raivosi minuunkin?" huusi upseeri riuhtaisten itsensä väkisin irti, niin että Celestine kaatui lattialle.
Mutta nyt tarttui onneton äiti hänen polviinsa rukoillen niin kuvaamattoman tuskaisena, että sellaisen hädän näkeminen raateli sydäntä:
"Jätä minulle lapseni! Anna minun pitää pikku poikani! Sinä et saa riistää minulta ikuista autuutta! Kristuksen ja pyhän neitsyen nimessä — anna minun pitää lapseni!"
Ja näiden vaikerrusten kaikuessa ei kuolleissa kasvoissa näkynyt värähdystäkään eivätkä huulet liikkuneet vähääkään, niin että pormestarilla, hänen arvoisalla puolisollaan ja kaikilla, jotka olivat kerääntyneet paikalle, veri oli kauhusta jähmettyä heidän suonissaan.
"Ei", karjaisi upseeri kuin vimmasta mieletönnä, "ei ikänä, kuuletko, säälimätön, epäinhimillinen nainen! Sydämeni saatoit kyllä repiä rinnastani, mutta et saa ilmihulluudessasi viedä turmioon sitä olentoa, joka on omansa lohduttaen parantamaan vertavuotavaa haavaa!"
Ja samalla hän puristi lasta lujemmin rintaansa vasten, niin että se alkoi surkeasti parkua. Siiloin Celestine ulisi kaameasti: