"Kostakoon taivas sinulle — murhaajalle —"
"Vaiti, vaiti! Pois tieltä, helvetin kummitus!" rääkyi upseeri, lennätti vimmastuneen miehen potkulla Celestinen kauvas luotaan ja pyrki ovesta ulos.
Pormestari astui hänen tielleen, mutta hän veti kiireesti esille taskupistoolin, ojensi sen suun häiritsijäänsä vastaan ja kiljaisi:
"Luoti sen kalloon, joka aikoo isältä riistää hänen lapsensa!"
Ennenkuin oli voitu häntä mitenkään estää, hyökkäsi hän ovesta ulos, portaita alas, hyppäsi jälleen ratsunsa selkään, päästämättä lasta sylistään, ja katosi täyttä laukkaa.
Pormestaritar ajatteli sydän täynnä tuskaa, kuinka Celestinen laita oli tämän kohtauksen jälkeen ja mitä nyt olisi tehtävä. Hellässä huolenpidossaan hän sai voitetuksi kauhunsa hirveätä kuolinnaamiota vastaan ja kiirehti Celestinen avuksi. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän tapasi vieraansa seisomassa keskellä huonetta äänettömänä, jäykkänä kuin kuvapatsas, kädet riipuksissa. Hän puhutteli Celestineä: ei mitään vastausta! Voimatta kauvemmin sietää naamion näkemistä hän korjasi hunnun lattialta ja peitti sillä jälleen Celestinen kasvot: nytkään tämä ei hievahtanut eikä virkkanut mitään, ikäänkuin olisi vaipunut tajuttomuuden tilaan. Siitä tuli vanhan rouvan mieleen taas niin tuskallinen pelko, että hän hartaasti rukoili Jumalaa pelastamaan hänen kotinsa tästä kaameasta vieraasta.
Hänen rukouksensa kuultiinkin viipymättä, sillä pian pysähtyivät portin eteen samat vaunut, joissa Celestine oli tänne tuotu. Abbedissa palasi nyt, ja hänen mukanaan oli ruhtinas Z., vanhan pormestarin ylhäinen suosija. Kun tämä oli saanut tietää, mitä yläkerrassa äsken oli tapahtunut, lausui hän hyvin tyynesti ja lempeästi:
"Myöhästyimme siis, mutta meidän ei auta muu kuin tyytyä Jumalan säätämään kohtaloon."
Celestine tuotiin huoneestaan, ja hän antoi viedä itsensä, jäykkänä ja mykkänä, ilman merkkiäkään omasta tahdosta, ulos portille, missä hänet istutettiin vaunuihin, jotka lähtivät heti liikkeelle. Pormestarista ja koko perheestä tuntui siltä, kuin vasta nyt heräisivät ilkeästä, aaveiden täyttämästä unesta, joka oli heitä painajaisena rasittanut.