Oli sydänyö, kun portaiden eteen ilmestyivät vaunut, joissa
Hermenegilda piti vietämän kotoa pois.
Murheen koukistamana odotti kreivi Nepomuk ruhtinaan ja ruhtinattaren kanssa kovaonnista lastaan sanoakseen hänelle jäähyväiset. Huntuihin kiedottuna, munkin käsivarteen nojaten astui Hermenegilda vahakynttiläin kirkkaasti valaisemaan huoneeseen. Cyprianus lausui juhlallisella äänellä:
"Maallikkosisar Celestine lankesi suureen syntiin ollessaan vielä maailmassa, sillä pahan hengen saasta tahrasi hänen puhdasta mieltään. Mutta ainiaaksi annettu lupaus tuo hänelle lohdutusta, rauhaa ja iankaikkista autuutta. Ei koskaan enää saa maailma nähdä niitä kasvoja, jotka houkuttivat paholaista — katsokaa! Näin alkaa ja päättää Celestine katumuksensa!"
Ja samassa munkki kohotti Hermenegildan huntuja. Kaikkia läsnäolevia värähdytti vihlova tuska, kun näkivät valkoisen kuolinnaamion, joka iäksi kätki Hermenegildan ihanat kasvot.
Voimatta sanaakaan lausua hän erosi isästään, joka riuduttavan murheen painamana ei enää luullut jaksavansa elää. Ruhtinas, muuten tyyni mies, aivan kylpi kyynelissä. Ainoastaan ruhtinattaren onnistui, kaikin voimin tukahuttaen tuon kaamean lupauksen herättämää kauhua, pysyä pystyssä lempeän maltillisena.
* * * * *
Selittämätöntä on, kuinka kreivi Xaver oli saanut tietää Hermenegildan olinpaikan, vieläpä senkin seikan, että vastasyntynyt lapsi oli päätetty pyhittää kirkolle. Mutta vähän hänellä oli hyötyä lapsen ryöstämisestä, sillä hänen saavuttuaan P:hen ja aikoessaan jättää lapsen erään tutun rouvan hoitoon kävi ilmi, ettei se, kuten hän luuli, ollut kylmästä mennyt tainnoksiin, vaan kuollut.
Sitten kreivi Xaver katosi jäljettömiin, ja hänen arveltiin tehneen itsestään lopun.
Monta vuotta senjälkeen joutui nuori ruhtinas Boleslaw von Z. matkallaan Neapeliin Posilippon lähelle. Siellä on mitä viehättävimmällä seudulla muuan kamulduli-luostari, jonne ruhtinas poikkesi nauttimaan näköalasta, jota hänelle oli kuvattu kauneimmaksi koko Neapelin alueelta.
Juuri kun hän oli astumassa puiston ulkonevalle kallionkielekkeelle, joka kuuluu olevan katselijain mieluisin paikka, huomasi hän erään munkin, joka oli ennen häntä istuutunut suurelle kivelle ja tähysteli kaukaisuuteen, avattu rukouskirja polvillaan. Hänen kasvonsa, pääpiirteiltään vielä nuorekkaat, olivat syvän murheen riuduttamat.