Baltasar uudelleen loukkaantuneena loittoni Heikistä ja aikoi lähteä pois. Mutta hän hillitsi kuitenkin itsensä, jäi seisomaan ja voimakkaasti taistellen suuttumustaan vastaan sanoi:
"Lienet oikeassa, veli hyvä, pitäessäsi minua typeränä, rakastuneena narrina. Ehkä olenkin sellainen. Mutta tämä typeryys on syvä, tuskallinen haava, joka on isketty sydämeeni ja joka saattaa kirvelevänä kiihoittaa minua kaikenlaisiin hullutuksiin, jos sitä kosketellaan varomattomasti. Siis, veli, jos todellakin rakastat minua, niin älä enää mainitse minulle Katariinan nimeä."
"Otat taas, ystäväni Baltasar", vastasi Heikki, "otat taas asiaa hirveän synkästi. Eikähän sinun tilassasi olevalta mieheltä voi muuta odottaakaan. Mutta jotta en joutuisi kanssasi kaikenlaiseen ikävään kiistelyyn, lupaan, ettei Katariinan nimi ole kuuluva huuliltani, ennenkuin sinä itse annat minulle siihen tilaisuuden. Vain sen verran salli minun vielä tänään sanoa, että ennustan kaikenlaista harmia, mihin rakastumisesi on syöksevä sinut. Katariina on erittäin hauska ja ihana tyttö, mutta hän ei ollenkaan sovi sinun surumieliseen, haaveelliseen mielenlaatuusi. Kun lähemmin tutustut häneen, on hänen välitön, iloinen olemuksensa tuntuva sinusta runouden puutteelta, ja sinähän kuitenkin kaipaat runoutta kaikkialla. Olet joutuva kaikenlaatuisiin ihmeellisiin haaveiluihin, ja kaikki on päättyvä hälisten kauhealla, kuvitellulla tuskalla ja aikamoisella epätoivolla. Muuten olen samoin kuin sinäkin kutsuttu huomiseksi professorin luo, joka on huvittava meitä erittäin ihanilla kokeillaan. Hyvää yötä nyt, tarumainen haaveksija. Nuku, jos voit nukkua niin tärkeän päivän kuin huomisen edellä!"
Niin sanoen Heikki jätti ystävänsä, joka oli vajonnut syvään mietiskelyyn. Heikki ei ennustanutkaan syyttä kaikenlaisia tunteista johtuvia onnettomuuksia, jotka voisivat kohdata Katariinaa ja Baltasaria. Molempien olemus ja mielenlaatu näyttivät todellakin antavan siihen kylliksi aihetta.
Katariina oli, se täytyi jokaisen myöntää, kuvankaunis tyttö, jonka silmien säteet paistoivat aivan sydämeen asti ja jonka ruusuhuulet olivat jonkun verran avoimet. Olivatko hänen kauniit hiuksensa, jotka hän osasi aivan eriskummallisesti kietoa ihmeellisiin palmikkoihin, enemmän vaaleat vai ruskeat, sen olen unohtanut, mutta muistan erittäin hyvin, että ne tulivat yhä tummemmiksi, mitä enemmän niitä katseli. Hoikka ja pitkä kun oli sekä kevytliikkeinen, oli tyttö elämäniloisessakin ympäristössä itse sulous ja rakastettavuus. Niin suuren ruumiillisen viehätysvoiman vuoksi unohdettiin mielellään, että kädet ja jalat ehkä olisivat voineet olla pienemmät ja sirommin muodostuneet. Sitäpaitsi oli Katariina lukenut Goethen Wilhelm Meisterin, Schillerin runot ja Fouquén Taikasormuksen ja unohtanut melkein kaiken, mitä niissä oli. Hän soitti aivan mukiinmenevästi pianoa, jopa lauloikin toisinaan samalla, osasi tanssia uusimmat franseesit ja gavotit ja kirjoitti pesukuitit hienolla selvällä käsialalla. Jos halusi huomauttaa jotain tuota suloista tyttöä vastaan, niin ehkä sitä, että hän puhui vähän liian matalasti, puristi vartalonsa liian kireälle, iloitsi liian kauan uudesta hatusta ja söi liian paljon kakkua teen kanssa. Liian tunteellisia runoilijoita loukkasi tosin vielä moni muu seikka kauniissa Katariinassa, mutta mitä kaikkea he vaativatkaan! Ensinnäkin he tahtovat, että neidon on jouduttava kaikesta, mitä he lausuvat, unessakävijän tapaiseen ihastukseen, huokailtava syvästi, väänneltävä silmiään, sopivassa paikassa ehkä vähän pyörryttäväkin tai joskus tultava aivan sokeaksikin naisellisimman naisellisuuden korkeimpana asteena. Sitten on mainitun neidon laulettava runoilijan lauluja sävelellä, joka tulvii hänen omasta sydämestään, ja samalla sairastuttava siitä. Hänen on itsensäkin tehtävä runoja, mutta hävettävä sitä kovasti sen ilmitullessa, vaikkakin hän itse on antanut runoilijan käteen kyhäyksensä hyvin hienolle paperille siroilla kirjaimilla kirjoitettuna. Runoilijan puolestaan on tultava ihastuksesta sairaaksi; niinkuin hän epäilemättä tuleekin.
On olemassa runollisia itsensäkurittajia, jotka menevät vielä pitemmälle ja pitävät kaiken naisellisen hentouden vastakohtana sitä, että tyttö nauraa, syö, juo ja pukeutuu sievästi muodin mukaan. He melkein muistuttavat pyhää Hieronymusta, joka kieltää neitosia käyttämästä korvarenkaita ja syömästä kalaa. Heidän on, niin määrää pyhimys, nautittava vain hiukkasen keitettyjä ruohoja, alituisesti oltava nälässä tuntematta sitä, verhouduttava karkeihin, huonosti ommeltuihin vaatteisiin, jotka kätkevät heidän vartalonsa. Ja ennen kaikkea on heidän valittava seuratoverikseen naishenkilö, joka on vakava, kalpea, surullinen ja hieman likainen.
Katariina oli peräti iloinen ja välitön olento. Sen vuoksi ei häntä mikään miellyttänyt enemmän kuin keskustelu, joka liikkui viattoman leikillisyyden kevyillä, iloisilla siivillä. Hän nauroi oikein sydämestään kaikelle hullunkuriselle. Hän ei huokaillut milloinkaan muulloin kuin jos sadeilma pilasi toivotun kävelyretken tai jos uusi huivi kaikesta varovaisuudesta huolimatta sai tahran. Tämän ohessa ilmeni hänessä, jos siihen oli todellista aihetta, syvä, lämmin tunne, joka ei milloinkaan muuttunut mauttomaksi tunteilemiseksi. Niinpä tuntuukin tyttö minusta ja sinusta, rakas lukija, jotka emme kuulu liian vaativiin, peräti oivalliselta. Hyvin ymmärrettävää on, että Baltasar oli meidän kannallamme. Mutta pian kyllä tulee ilmi, oliko arkipäiväinen Heikki ennustanut oikein vai eikö.
Mikä olikaan luonnollisempaa kuin ettei Baltasar voinut koko yönä ollenkaan nukkua pelkästä rauhattomuudesta, kuvaamattomasta, suloisesta väristyksestä. Kokonaan rakastettunsa kuvan lumoissa istuutui hän pöydän ääreen ja kirjoitti melkoisen määrän sieviä, hyvältä kaikuvia säkeistöjä, jotka kuvailivat hänen tilaansa salaperäisesti kertoen satakielen rakkaudetta punaruusuun, Ne aikoi hän ottaa mukaansa Mooses Turnuksen kirjalliseen tee-iltaan ja hyökätä niiden avulla Katariinan kokemattoman sydämen kimppuun, missä ja milloin se vain on mahdollista.
Heikki vähän hymyili tullessaan sopimuksen mukaan määrähetkellä hakemaan ystäväänsä Baltasaria ja tavatessaan hänet huolellisemmin puettuna kuin milloinkaan ennen. Hänellä oli mitä hienoimmilta Brüsselin pitseillä koristettu kaulus, hänen lyhyt takkinsa, jonka hihat olivat viilokkeilla varustetut, oli kuviollista samettia. Sen lisäksi oli hänellä korkea- ja teräväkantaiset, hopeisilla ripsuilla koristetut ranskalaiset jalkineet, englantilainen hattu mitä hienointa majavannahkaa sekä tanskalaiset hansikkaat. Niin oli hän puettu aivan saksalaiseen tapaan. Puku sopikin hänelle verrattoman hyvin, etenkin kun hän oli käherryttänyt tukkansa kauniisti ja kammannut sievästi ylöspäin pienet, lyhyiksi leikatut viiksensä.
Baltasarin sydän vapisi ihastuksesta, kun Mooses Turnuksen talossa astui häntä vastaan Katariina muinaissaksalaisen neidon pukuun puettuna ystävällisenä ja suloisena katseiltaan, puheiltaan, koko olemukseltaan, kuten hänet oltiin totuttu aina näkemään.