"Nehän ovat kovin hullunkurisia ihmisiä, jotka pelkäävät kissoja noin kauheasti."
Baltasar painoi lämpimästi huulensa Katariinan kädelle. Tyttö antoi tähtisilmiensä sielukkaan katseen levätä hänessä. Riemastunut nuorukainen oli kuin seitsemännessä taivaassa eikä enää ajatellut Sinnoberia ja kissannaukumista.
Hälinä oli ohitse, rauha jälleen palannut. Teepöydän ääressä istui heikkohermoinen rouva syöden useita korppuja, jotka hän liotti rommissa, vakuuttaen, että vihaisten mahtien uhkaama mieli rauhoittui siitä ja äkillisen kauhun sijaan tuli kaihoisa toivo.
Myöskin molemmat vanhat herrat, joiden koipien välistä oli ulkona tosiaankin loikannut pakeneva kollikissa, palasivat rauhoittuneina takaisin ja menivät kuten monet muutkin pelipöydän luokse.
Baltasar, Heikki, estetiikan professori ja useat nuoret miehet istuutuivat naisten luokse. Herra Sinnober oli sillä välin vetänyt itselleen pienen jakkaran ja sen avulla kiivennyt sohvalle, missä hän nyt istui kahden rouvan välissä luoden ylpeitä, säihkyviä katseita ympärilleen.
Baltasarin mielestä oli nyt tullut oikea hetki esittää runo satakielen rakkaudesta punaruusuun. Hän virkkoi sen vuoksi asiaankuuluvalla ujoudella, niinkuin nuorten runoilijain tapa on, että hän mielellään lausuisi muutamia säkeitä, runottarensa uusimman tuotteen, ellei pelkäisi aikaansaavansa kyllästymistä ja ikävää, vaan voisi toivoa arvoisain läsnäolijain suosiollista pitkämielisyyttä.
Kun rouvat olivat jo kyllikseen keskustelleet kaikesta, mitä uutta oli kaupungissa tapahtunut, kun tytöt olivat seikkaperäisesti pohtineet viimeiset presidentin luona pidetyt tanssiaiset, jopa tulleet yksimielisiksi uusimpien hattujen mallikelpoisesta muodosta, ja kun herrat eivät voineet odottaa saavansa lähimpien kahden tunnin aikana lisää ruokaa tai juomaa, niin pyydettiin Baltasaria yksiäänisesti, ettei hän kieltäisi seuralta sitä ihanaa nautintoa.
Baltasar veti siistin käsikirjoituksensa esille ja luki.
Hänen oma teoksensa, joka oli todellakin elävänä ja täysivoimaisena puhjennut esille todellisesta runoilijamielestä, haltioitti häntä yhä enemmän. Hänen esityksensä, joka kohosi yhä intohimoisemmaksi, ilmaisi rakastavan sydämen sisäistä hehkua. Hän värisi ihastuksesta, kun hiljaiset huokaukset, naisten hiljainen "ah" ja miesten huudahdukset: "ihanaa, oivallista, jumalallista" ilmaisivat hänelle, että hänen runonsa oli temmannut kaikki mukaansa.
Vihdoin hän lopetti. Silloin kaikki huusivat: