"Oivallinen nuori mies! Ei liikaa, ei, ei kylliksikään ole minulle ylistetty sitä suurta neroa, joka teitä elähyttää."
"Neitoset", huudahti nyt taas estetiikan professori haltioituneena, "kuka teistä palkitsee suukkosella ihanan Sinnoberin runon, joka ilmaisee mitä puhtaimman rakkauden lämpimintä tunnetta?"
Silloin Katariina nousi, lähestyi posket hehkuvina pikku miestä, polvistui ja painoi suudelman hänen sinertäville, rumille huulilleen.
"Niin", huusi Baltasar äkillisen mielenhäiriön valtaamana, "niin, Sinnober, jumalallinen Sinnober, sinä olet tehnyt syvämielisen runon satakielestä ja punaruususta! Sinulle kuuluu ihana palkinto, jonka olet saanut!"
Näin sanoen hän veti Heikin mukanaan viereiseen huoneeseen ja sanoi:
"Tee minulle palvelus, katso minua oikein tarkkaan ja sano sitten avoimesti ja suoraan, olenko vai enkö ole ylioppilas Baltasar, oletko sinä todellakin Heikki, olemmeko Mooses Turnuksen talossa, elämmekö unessa, olemmeko hupsuja. Vedä minua nenästä tai nipistä minua kovasti, että vapautuisin tästä kirotusta painajaisesta!"
"Kuinka voit", vastasi Heikki, "käyttäytyä niin mielettömästi sulasta mustasukkaisuudesta, kun Katariina suuteli pikku miestä! Täytyyhän sinun itsekin myöntää, että runo, jonka hän lausui, oli todellakin oivallinen."
"Heikki!" huusi Baltasar perin hämmästyneenä. "Mitä sinä oikein puhut?"
"No niin", jatkoi Heikki, "olihan pikku miehen runo oivallinen. Mielihyvällä soin hänelle Katariinan suudelman. Ylipäänsä näyttää tuossa omituisessa miehessä piilevän monenmoista, mikä on arvokkaampaa kuin kaunis vartalo. Runoa lukiessa kaunisti sisäinen haltioituminen hänen kasvonpiirteensä niin, että hän näytti minusta monta kertaa olevan kaunis, hyvinmuodostunut nuorukainen, vaikka tuskin ulottui pöydän ylitse. Heitä sinä joutava mustasukkaisuutesi ja rupea runoilijana toisen runoilijan ystäväksi!"
"Mitä", huudahti Baltasar täynnä kiukkua, "mitä? Pitäisikö minun vielä ruveta tuon kirotun vaihdokkaan ystäväksi, tuon riiviön, jonka mielisin kuristaa näillä kourillani!"