Pulcher ja Adrian, aavistaen jotakin salaisuutta, uskalsivat kiivetä puutarhan muurin ylitse ja piiloutua pensaikkoon eräänä yönä, kun Sinnober — kuten he kuulivat hänen kamaripalvelijaltaan — oli käynyt tuolla paikalla yhdeksän päivää sitten.
Tuskin oli aamu koittanut, kun he näkivät pikku miehen astuvan sinne tuhisten ja puuskuttaen, sillä kasteiset korret ja pensaat löivät häntä nenälle hänen kulkiessaan kukkasaran poikki.
Kun hän oli saapunut ruusujen viereen nurmikolle, kuului pensaikosta sulosointuinen suhina, ja ruusujen tuoksu kävi voimakkaammaksi. Kaunis, hunnutettu nainen, jolla oli siivet hartioilla, leijaili alas, istuutui sirolle, keskellä ruusupensaita olevalle tuolille, kuiskasi hiljaa: "Tule, rakas lapseni", otti pikku Sinnoberin ja suki kultaisella kammalla hänen pitkiä hiuksiaan, jotka valuivat alas hänen selkäänsä. Se näytti tuntuvan pikkuisesta kovin hyvältä, sillä hän räpytteli silmiään ja oikoi sääriään ja kehräsi ja hyrisi melkein kuin kissa. Sitä kesti ehkä viisi minuuttia. Sitten loihtija-nainen siveli vielä kerran sormellaan pitkin kääpiön päälakea. Silloin Pulcher ja Adrian huomasivat Sinnoberin päässä kapean, tulenkarvaisen, loistavan juovan. Nainen sanoi:
"Voi hyvin, suloinen lapseni. Ole viisas, niin viisas kuin vain voit!"
Pikku mies vastasi:
"Hyvästi, äiti kulta. Viisautta minulla kyllä on riittävästi. Ei sinun tarvitse sitä niin usein toistaa minulle."
Nainen kohosi hitaasti ja katosi ilmaan.
Pulcher ja Adrian olivat jäykkinä hämmästyksestä. Mutta kun nyt
Sinnober aikoi lähteä, hyppäsi Pulcher näkyviin ja huusi:
"Hyvää huomenta, herra salaneuvos! Voi ihme, kuinka kauniisti olette kampauttanut tukkanne!"
Sinnober katseli ympärilleen ja huomattuaan virastoharjoittelijan aikoi lähteä nopeasti juoksemaan pois. Kömpelö- ja heikkojalkainen kun oli, kompastui hän ja kaatui korkeaan ruohikkoon, jonka korret taipuivat yhteen hänen yläpuolellaan. Niin sai hän kastekylvyn. Pulcher juoksi paikalle ja auttoi hänet pystyyn, mutta Sinnober sanoi hänelle korisevalla äänellä: