"En voi selittää itselleni, miksi tämä juttu antaa minulle toivonkipinän. Se on ensimmäinen harmi, joka on tapahtunut tuolle pienelle noidutulle epäsikiölle.
"Sen verran on ainakin varmaa, että Sinnober tuli äskettäin aamuvarhaisella puutarhasta hyvin järkytettynä. Siivekäs nainen oli varmaankin jäänyt tulematta, sillä nyt ei Sinnoberilla enää ole kauniita kutrejaan. Hiukset kuuluvat hänellä valuvan pörröisinä pitkin selkää, ja ruhtinas Barsanuf kuuluu sanoneen: 'Älkää laiminlyökö noin kovasti ulkoasunne hoitamista, parahin ministeri! Lähetän teille oman kampaajani.' Siihen oli Sinnober hyvin kohteliaasti vastannut, että hän viskaa miehen ulos ikkunasta, jos se tulee. 'Suuri sielu, teitä ei voi lähestyä', oli ruhtinas siihen sanonut itkien katkerasti.
"Voi hyvin, rakkahin Baltasar! Älä heitä kaikkea toivoa ja kätkeydy hyvin, etteivät saa sinua käsiinsä!"
"Aivan epätoivoissaan siitä, mitä ystävä oli kirjoittanut hänelle, juoksi Baltasar syvälle metsään ja puhkesi äänekkäisiin valituksiin.
"Toivoa minun vain pitää", huudahti hän, "toivoa vain pitää, vaikka kaikki toivo on kadonnut ja jokainen tähti sammunut ja synkkä yö ympäröi minua poloista! Onneton kohtalo! Minä sorrun sen pimeän voiman alle, joka on turmiollisesti sekaantunut elämääni. Voi minua mieletöntä, kun toivoin pelastusta Prosper Alpanukselta, tuolta Prosper Alpanukselta, joka houkutteli minut itseni kirotuilla tempuillaan ja ajoi minut pois Kerkosta antaessaan niiden iskujen, jotka annoin peilikuvalle, sattuakin Sinnoberin todelliseen selkään. Oi Katariina! Jospa voisin unohtaa tuon enkelin! Mutta voimakkaampana, valtavampana kuin ennen milloinkaan hehkuu rakkaudenkipinä minussa. Kaikkialla näen rakastettuni suloisen hahmon kaihoten ja viehkeästi hymyillen ojentavan käsiänsä minuun päin. Tiedänhän sen! Sinä rakastat minua, lempeä, suloinen Katariina. Se juuri on toivoton, kuolettava tuskani, etten voi pelastaa sinua siitä auttamattomasta lumouksesta, johon olet joutunut. Petollinen Prosper! Mitä olen tehnyt sinulle, kun noin julmasti ilveilet kanssani?"
Oli tullut synkkä hämärä. Kaikki metsän värit häipyivät sekavaksi harmaaksi. Silloin tuntui, kuin puiden ja pensaiden takaa olisi hehkunut erikoinen loisto, ikäänkuin liekehtivä iltavalaistus. Tuhannet hyönteiset kohosivat ilmaan surisevin siivin. Loistavat kultakuoriaiset leijailivat sinne tänne, ja niiden joukossa lenteli kirjavia perhosia, jotka sirottivat tuoksuvaa kukkaspölyä ympärilleen. Sirinä ja surina muuttui hiljaiseksi, suloääniseksi soitoksi, joka laskeutui lohduttaen Baltasarin raadellulle rinnalle. Hänen yläpuolellaan hehkui voimakkaasti säteilevä loisto. Hän katsahti ylös ja huomasi hämmästyksekseen Prosper Alpanuksen, joka leijaili paikalle kummallisen, kerrassaan ihanavärisen sudenkorennon kaltaisen hyönteisen selässä.
Prosper Alpanus laskeutui nuorukaisen luo ja istuutui hänen viereensä sudenkorennon lentäessä ylös pensaikkoon ja yhtyessä lauluun, joka kaikui kautta koko metsän.
Tohtori kosketti nuorukaisen otsaa ihmeellisen loistavalla, kädessään olevalla kukalla, ja heti syttyi Baltasarin rinnassa reipas elämänhalu.
"Teet minulle suurta vääryyttä, rakas Baltasar", sanoi nyt Prosper Alpanus lempeällä äänellä, "moittiessasi minua julmaksi ja petolliseksi juuri silloin, kun minun on onnistunut päästä sen noidan herraksi, joka on häirinnyt elämääsi, ja kun minä, löytääkseni sinut pikemmin ja päästäkseni lohduttamaan sinua, heittäydyin kirjavan mieliratsuni selkään ja ratsastin tänne tuoden mukanani kaiken, mikä voi auttaa sinua. — Mutta eihän mikään ole katkerampaa kuin lemmen tuska, ei mikään vedä kärsimättömyydessä vertoja ihmismielelle, joka on epätoivoissaan rakkaudesta ja kaihosta. Annan sinulle anteeksi, sillä enhän ollut itsekään toisenlainen, kun noin kaksituhatta vuotta sitten rakastin intialaista prinsessaa Balsamiinaa ja repäisin epätoivoissani parran taikuri Lotokselta, joka oli paras ystäväni. Sen vuoksi ei minulla, kuten näet, olekaan partaa laisinkaan, jottei minulle kävisi samalla lailla. Mutta tämä on aivan sopimaton paikka minun ruvetakseni kertomaan sinulle kaikkea tätä seikkaperäisemmin. Jokainen rakastunuthan haluaa kuulla vain rakkaudestaan, jota hän yksin pitää puhumisen arvoisena, kuten jokainen runoilijakin haluaa kuulla vain omia säkeitään. Siis asiaan! Saat tietää, että Sinnober on erään köyhän talonpoikaisvaimon poloinen epäsikiö ja että hänen nimensä oikeastaan on Pikku Sakeus. Vain turhamaisuudesta hän on ottanut ylpeän nimen Sinnober. Luostarinjohtajatar Ruusunihana eli oikeastaan kuuluisa haltiatar Ruusunhengetär — sillä kukaan muu ei tuo nainen ole — löysi pikku hirviön tien ohesta. Hän luuli korvaavansa kaiken, mitä luonto oli tylysti kieltänyt pikku mieheltä, antamalla hänelle sen harvinaisen, salaperäisen lahjan, että kaikki, mitä joku toinen hänen läsnäollessaan ajattelee, puhuu tai tekee oivallista, luetaan hänen tekemäkseen, ja että kauniiden, järkevien ja henkevien ihmisten seurassa häntä pidetään kauniina, järkevänä ja henkevänä sekä että hän ylimalkaan on ihmisten mielestä täydellisin sitä laatua, jonka vastakohta hän on.
"Tämä kummallinen taika on kätketty kolmeen tulenkarvaiseen hiukseen, jotka kulkevat yli pikku miehen päälaen. Jokainen kosketus näihin hiuksiin kuten ylimalkaan päähänkin oli tuskallinen, jopa turmiollinenkin pikku miehelle. Sen vuoksi haltiatar antoi hänen ohuen, pörröisen tukkansa valua alas paksuina, miellyttävinä kutreina, jotka suojasivat hänen päätään ja samalla peittivät tuon punaisen juovan, siten vahvistaen taikaa. Joka yhdeksäs päivä haltiatar itse kampasi hänen päänsä kultaisella taikakammalla, ja tämä kampaus teki tyhjäksi kaikki taian hävittämiseksi tehdyt yritykset. Mutta kamman itsensä on nyt tuhonnut eräs voimakas taikaesine, jonka osasin laittaa tuon kunnon haltiattaren alle hänen käydessään luonani.