"Onko se mahdollista!"
"On", jatkoi kamaripalvelija, "se oli epäilemättä meidän armollinen herramme, joka pujahti käytävässä koipieni välitse. Kuulin sitten selvästi, kuinka hänen armonsa viskeli tuoleja huoneissa ja avasi oven toisensa jälkeen, kunnes saapui sänkykamariinsa. En uskaltanut mennä hänen jäljessään, mutta hetkisen kuluttua hiivin sänkykamarin ovelle ja kuuntelin. Silloin Hänen Ylhäisyytensä päristeli aivan samoin kuin hän tapaa tehdä, kun jotain suurta on tekeillä. Ajomies, taivaassa ja maan päällä on enemmän asioita kuin meidän viisautemme uneksiikaan, kuulin kerran teatterissa erään surumielisen prinssin sanovan — hän oli puettu aivan mustiin ja pelkäsi kovasti erästä harmaaseen pahviin puettua miestä! Ajomies, eilen on tapahtunut jotain hämmästyttävää, joka on ajanut herran kotiinsa. Ruhtinas on ollut professorin luona. Ehkä hän on lausunut jotakin — ehdottanut kenties jotakin oivallista uudistusta — ja ministeri tarttuu heti siihen, ryntää tiehensä kihlajaisista ja alkaa työskennellä hallituksen hyväksi. Kuulin sen heti korinasta. Niin, suurta, ratkaisevaa on tekeillä. Oi ajomies, ehkä me kaikki taas ennemmin tai myöhemmin kasvatamme itsellemme palmikon! Mutta, kallis ystäväni, menkäämme ja kuunnelkaamme uskollisina palvelijoina sänkykamarin ovella, makaako Hänen Ylhäisyytensä ehkä vielä vuoteessaan ja pohtii syviä mietteitään."
Molemmat, kamaripalvelija ja ajomies, hiipivät ovelle ja kuuntelivat. Sinnober murisi ja marisi ja vihelsi mitä ihmeellisimmissä äänilajeissa. Molemmat palvelijat seisoivat mykän hämmästyksen valtaamina. Kamaripalvelija sanoi syvästi liikutettuna:
"Meidän armollinen herra ministerimme on todellakin suuri mies!"
* * * * *
Jo varhain aamulla syntyi ministerin talon edustalla kova meteli. Vanha maalaiseukko, jolla oli yllään haaltunut ikäloppu sunnuntaipuku, oli tunkeutunut taloon ja vaatinut ovenvartijaa heti viemään hänet hänen poikansa Pikku Sakeuksen luo. Ovenvartija oli selittänyt hänelle, että talossa asui Hänen Ylhäisyytensä herra ministeri Sinnober, kaksikymmennappinen vihreätäpläisen tiikerin ritari, ja ettei ketään palvelija nimitetty Pikku Sakeukseksi. Mutta silloin oli vaimo aivan mielettömästi riemuiten huutanut, että juuri herra kaksikymmennappinen ministeri Sinnober oli hänen rakas poikansa Pikku Sakeus. Vaimon huudon ja ovenvartijan jyrisevien kirousten kutsumina olivat talosta kaikki juosseet saapuville, ja meteli kävi yhä kovemmaksi. Kun kamaripalvelija saapui alas hajoittaakseen väkijoukon, joka häiritsi niin hävyttömästi Hänen Ylhäisyytensä aamurauhaa, heitettiin juuri talosta ulos tuo vaimo, jota kaikki pitivät mielipuolena.
Vaimo istuutui nyt vastapäisen talon kivi portaille, nyyhkytti ja valitteli, etteivät nuo raa'at ihmiset tuolla tahtoneet päästää häntä hänen sydänkäpysensä, Pikku Sakeuksen luo, josta oli tullut ministeri. Vähitellen kokoontui hänen ympärilleen paljon ihmisiä, joille hän toisti tuon tuostakin, ettei ministeri Sinnober ollut kukaan muu kuin hänen poikansa, jota hän oli nuoruudessa nimittänyt Pikku Sakeukseksi. Ihmiset eivät lopulta tietäneet, oliko heidän pidettävä vaimoa hulluna vaiko aavistettava asiassa todellakin piilevän jotakin.
Vaimo ei kääntänyt silmiään pois Sinnoberin ikkunoista. Yhtäkkiä hän päästi heleän naurun, löi käsiään yhteen ja huudahti riemuiten kovalla äänellä:
"Tuolla hän on, tuolla hän on, minun sydänkäpyseni, minun pikku tonttuseni. Hyvää huomenta. Pikku Sakeus! Hyvää huomenta, Pikku Sakeus!"
Kaikki ihmiset kurkistivat sinne, ja huomatessaan pienen Sinnoberin, joka seisoi kudotussa, punaisessa puvussaan, vihreätäpläisen tiikerin ritarimerkki rinnassa, lattiaan asti ulottuvan ikkunan ääressä, niin että hänen koko vartalonsa selvästi näkyi suurten ikkunaruutujen lävitse, nauroivat he kaikki katketakseen, melusivat ja huusivat: