"Pikku Sakeus, Pikku Sakeus! Katsokaahan tuota pientä hienosti puettua apinaa — hullu epäsikiö noidanpentu — Pikku Sakeus! Pikku Sakeus!"
Ovenvartija ja kaikki Sinnoberin palvelijat juoksivat ulos katsomaan, mitä ihmiset nauroivat ja riemuitsivat niin määrättömästi. Mutta tuskin he näkivät herransa, kun hekin huusivat nauraen vielä hullummin kuin kansa:
"Pikku Sakeus, Pikku Sakeus, menninkäinen, kääpiö, noita!"
Ministeri näytti vasta nyt huomaavan, ettei tuo mieletön katumeteli voinut kohdistua keneenkään muuhun kuin häneen itseensä. Hän tempasi ikkunan auki, katseli alas vihasta säkenöivin silmin, huusi raivosi, teki kummallisia hyppyjä kiukuissaan, uhkasi vahtisotamiehillä, poliisilla, tyrmällä ja vankeudella.
Mutta mitä enemmän hän riehui vihoissaan, sitä äänekkäämmäksi kävi meteli ja nauru; ihmiset alkoivat pommittaa poloista ministeriä kivillä, hedelmillä, juurikkailla, kaikella mitä vain käteen sattui. Hänen täytyi väistyä sisään.
"Taivaan Jumala", huudahti kamaripalvelija kauhistuneena, "tuo pieni kammottava hirviöhän katseli ulos armollisen herramme ikkunasta. Mitä se merkitsee? Kuinka tuo pikku noita on päässyt sisälle huoneisiin?"
Näin sanoen hän juoksi sisään, mutta niinkuin aikaisemmin hän huomasi ministerin makuuhuoneen olevan lujasti suljetun. Hän uskalsi koputtaa hiljaa. — Ei mitään vastausta.
Sillä välin oli, taivas tietää miksi, kansan kesken kadulla alettu hiljalleen mutista, että tuo pieni naurettava kummitus tuolla ylhäällä oli kuin olikin Pikku Sakeus, joka oli ottanut ylpeän Sinnober nimen ja kiivennyt korkealle kaikenlaisen häpeällisen valheen ja petoksen avulla. Melu kävi yhä äänekkäämmäksi; kuului huutoja:
"Alas tuo pikku peto, alas! Riistäkää Pikku Sakeukselta ministerintakki, sulkekaa hänet tyrmään, näyttäkää häntä rahasta markkinoilla! Sivelkää hänet välkkyvällä maalilla ja lahjoittakaa lapsille leikkikaluksi! Mennään sisään!"
Ja ihmiset ryntäsivät taloa vastaan.