Kamaripalvelija väänteli epätoivoissaan käsiään.
"Kapina — meteli! Teidän Ylhäisyytenne, herätkää, pelastautukaa!" huusi hän.
Mutta ei mitään vastausta kuulunut. Hänen korviinsa kantautui vain hiljaista huohotusta.
Talon ovi murrettiin. Kansa tulla rymisti hurjasti nauraen portaita ylös.
"Nyt on kova paikka", sanoi kamaripalvelija ja juoksi täyttä vauhtia makuuhuoneen ovea vasten, niin että se ponnahti ritisten ja rämisten saranoiltaan. — Sinnoberia ei näkynyt, ei kuulunut!
"Teidän Ylhäisyytenne, armollisin ministeri, ettekö kuule kapinaa?
Teidän Ylhäisyytenne, armollisin ministeri, missä te oikein olette?"
Niin huusi kamaripalvelija juosten aivan epätoivoissaan huoneiden läpi. Mutta vastausta ei kuulunut, ei äännähdystäkään, vain pilkallinen kaiku marmoriseinistä. Sinnober näytti kadonneen jäljettömiin, äänettömästi. Ulkona oli melu hiljentynyt. Kamaripalvelija kuuli erään naisen syvän, sointuvan äänen, joka puhui kansalle. Silloin hän huomasi ikkunasta katsellessaan, että ihmiset vähitellen poistuivat talosta hiljaa kuiskaillen keskenään ja luoden miettiviä katseita ylös ikkunoihin.
"Kapina näyttää menneen ohitse", sanoi kamaripalvelija, "nyt kai armollinen ministeri tulee esille piilopaikastaan".
Hän meni takaisin makuuhuoneeseen, arvellen, että ministeri kai sittenkin oli siellä.
Hän tähysteli ympärilleen, Silloin hän huomasi, että kauniista, kaksikorvaisesta hopeamaljakosta pisti esiin aivan pienet, ohuet sääret. Maljakko oli aivan peilipöydän vieressä, koska ministeri piti sitä hyvin suuressa arvossa, se kun oli kallis lahja ruhtinaalta.