"No niin", huudahti vaimo silmät loistaen, "no niin, jos tuo pikku ylhäisyys tuolla on todellakin minun lapseni, niin saan periä kaikki ne kauniit tavarat, jotka ovat täällä ympärillämme, ja koko talon kaikkineen, mitä siinä on."
"Ei", sanoi neito, "se on nyt kerta kaikkiaan ohitse; olette laiminlyönyt oikean hetken saavuttaa rahaa ja tavaraa. Teille, kuten jo kerran sanoin, ei nyt kerta kaikkiaan ole suotu rikkautta."
"Saanhan toki ottaa edes pienen poika parkani esiliinaani ja viedä hänet kotiin?" jatkoi vaimo. "Meidän herra pastorilla on paljon kauniita täytettyjä lintuja ja oravia. Hän kyllä täyttää minulle Pikku Sakeuksen. Asetan hänet sitten kaapin päälle ikuiseksi muistoksi punaisessa takissaan, leveä nauha ja suuri tähti rinnassa."
"Sehän on kerrassaan typerä ajatus", huudahti neito melkein suuttuneena, "ei se käy mitenkään päinsä."
Silloin vaimo aikoi nyyhkyttää ja valitella.
"Mitä minulla nyt on hyötyä siitä", sanoi hän, "että Pikku Sakeukseni kohosi korkeaan arvoon ja sai suuren rikkauden! Jos hän olisi pysynyt minun luonani, jos olisin kasvattanut hänet köyhyydessäni, ei hän milloinkaan olisi pudonnut tuohon kirottuun hopeiseen astiaan. Hän eläisi vielä, ja minä olisin ehkä saanut hänestä iloa ja siunausta. Jos sitten olisin kantanut häntä puuvasun päällä, olisivat ihmiset tunteneet sääliä ja heittäneet minulle monta kaunista kolikkoa, mutta nyt —"
Etuhuoneesta kuului askelia. Neito ajoi vanhuksen ulos käskien häntä odottamaan alhaalla oven luona. Poismennessään neito lupasi neuvoa hänelle pettämättömän keinon, millä hän voi lopettaa kaiken hätänsä ja kurjuutensa yhdellä kertaa.
Nyt astui Ruusunhengetär vielä kerran pikku miehen luokse ja puheli säälivästi pehmeällä ja värisevällä äänellä:
"Sakeus parka! Luonnon lapsipuoli! Tarkoitin hyvää sinulle. Lienee ollut mielettömyyttä, kun kuvittelin, että se ulkonainen, kaunis lahja, jonka olin antanut sinulle, säteilisi sisimpääsikin ja synnyttäisi äänen, joka sinulle sanoisi: 'Et ole se, minä sinua pidetään, mutta pyri olemaan sen kaltainen, jonka siiville sinä rampa ja siivetön ponnahdat!' Mutta ei mitään sisäistä ääntä syntynyt. Sinun hidas, kuollut henkesi ei voinut kohota ylös. Et luopunut tyhmyydestäsi, karkeudestasi, siivottomuudestasi. Oi, jospa olisit ollut vain hivenen verran vähemmän, pieni kömpelö tomppeli, niin olisit välttänyt häpeällisen kuoleman! Prosper Alpanus on pitänyt huolta siitä, että sinua kuoltuasi taas pidetään samana, mikä näytit eläissäsi olevan minun mahtini voimasta. Ehkä saan vielä nähdä sinut pienenä kuoriaisena, nokkelana hiirenä tai ketteränä oravana, ja se on ilahuttava minua. Nuku rauhassa, Pikku Sakeus!"
Ruusunhengettären poistuessa huoneesta astui ruhtinaan henkilääkäri kamaripalvelijan kanssa sisään.