"Oi isä kulta, sinä olet niin kiltti ja kohtelet lapsia niin hyvin, että heidän täytyy varmasti kaikkien rakastaa sinua oikein sydämestään."
"Kuulkaahan", huudahti pastori silmien loistaessa ilosta, "kuulkaahan, Liisa muori, sievää viisasta poikaanne, rakastan Sakeustanne, jolle olette niin tyly. Huomaan jo selvästi, ettette konsanaan voi tehdä pojasta mitään, niin kaunis ja viisas kuin hän onkin. Kuulkaapa Liisa muori, jättäkää toivorikas lapsenne minun hoidettavakseni ja kasvatettavakseni. Ahdistavassa köyhyydessänne on poika teille vain taakaksi. Minulle taas tuottaa iloa kasvattaa häntä kuten omaa poikaani."
Liisa ei voinut hämmästyksissään saada mielenmalttiaan takaisin.
Kerran toisensa perästä huudahti hän:
"Mutta rakas herra pastori, rakas herra pastori, oikeinko todella aiotte ottaa luoksenne tuon pikku rumilaan kasvattaaksenne hänet ja vapauttaa minut siitä pulasta, mihin vaihdokas on saattanut minut."
Mitä enemmän vaimo selitteli papille velhonpoikansa hirveää rumuutta, sitä innokkaammin tämä väitti, ettei Liisa mielettömässä sokeudessaan ollenkaan ansainnut sitä taivaan siunausta, että oli saanut ihanaksi lahjaksi sellaisen ihmelapsen. Lopulta hän meni aivan vihoissaan sisälle kotiinsa ja sulki oven sisäpuolelta.
Siinä seisoi nyt Liisa muori kuin kivettyneenä papin oven edessä, eikä tiennyt, mitä piti ajatella kaikesta tästä.
"Mitä taivaan tähden", puheli hän itsekseen, "on sitten tapahtunut arvoisalle herra pastorillemme, kun hän on niin perinpohjin ihastunut pikku Sakeukseeni ja pitää tuota typerää poikanulikkaa kauniina, viisaana poikana? No, Jumala auttakoon tuota kunnon herraa. Hän on ottanut taakan minun hartioiltani ja sälyttänyt sen itselleen. Järjestäköön nyt asiansa niin, että jaksaa sen kantaa! Hei, kuinka kevyeksi puuvasu on nyt tullut, kun ei enää pikku Sakeus istu sen päällä ja hänen mukanaan raskain suru!" Näin tuumiskellen asteli Liisa muori, puuvasu selässään, ketterästi ja hyvillä mielin eteenpäin.
* * * * *
Sinä, suosiollinen lukija, aavistaisit aivan hyvin, vaikkakin minä nyt kokonaan vaikenisin siitä, että nunna Ruusunihana, tai kuten hän tavallisesti nimitti itseään Ruusunvihanta, tarvitsee aivan erikoisen selityksen. Sillä se, että hyväluontoinen pappi piti pikku Sakeusta kauniina ja viisaana lapsena ja otti hänet omakseen, johtui varmaankin vain siitä, että Ruusunihana oli sivellyt pienokaisen päätä ja silittänyt sen tukkaa.
Mutta voisit kuitenkin, hyvä lukija, oivallisesta terävänäköisyydestäsi huolimatta, joutua vääriin arveluihin tai kertomuksen suureksi vahingoksi suorastaan hypätä lehden yli saadaksesi vain heti kuulla lisää salaperäisestä luostarinneidosta. Parempi lienee senvuoksi, että kerron sinulle heti kaiken, mitä itse tiedän tuosta arvoisasta naisesta.