"Hänen on todistettava, hänen on todistettava taikka —", huudahtivat nuo seitsemän kalpeaa kamariherraa.
Henkilääkäri jatkoi:
"Paras, armollisin ruhtinas, minä todistan sen, ei siis mitään 'taikkaa'! Asian laita on näin: raskas, nauhassa riippuva ritarimerkki, mutta etenkin napit selässä vaikuttivat epäedullisesti selkärangan hermosolmuihin. Samalla painoi ritarimerkki tuota kuhmuista, säikeellistä osaa kolmijalan ja ylemmän suolilievesuonen välissä, jota nimitämme auringonverkoksi ja joka vallitsee hermoston sokkelomaisessa kudoksessa. Tämä vallitseva elin on moninaisessa suhteessa aivoihin. Luonnollisesti oli hermosolmuihin kohdistuva puristus vahingollinen tällekin elimelle. Mutta eikö esteetön yhteys aivojen kanssa, ilmaus kokonaisuuden täydellisimmästä keskittymisestä yhteen polttopisteeseen, ole tietoisuuden, persoonallisuuden ehto? Eikö elämänilmiö ole molempien, hermosolmujen ja aivojen toimintaa? No niin! Tuo puristus häiritsi sielullisen elimistön toimintaa. Ensin tuli synkkiä ajatuksia huomaamatta jääneistä uhrauksista valtion hyväksi tuon kunniamerkin tuskallisen kantamisen kautta j.n.e. Yhä hankalammaksi tuli tilanne, kunnes lopulta hermosolmujen ja aivojärjestelmän täydellinen epäsointu aiheutti tietoisuuden täydellisen lakkaamisen, persoonallisuuden täydellisen katoamisen. Tätä tilaa taas ilmaisemme sanalla 'kuolema'. — Niin, armollisin herra! Ministerin persoonallisuus oli jo kadonnut, hän oli kuollut kuin kivi pudotessaan tuohon kohtalokkaaseen astiaan. Siten ei hänen kuolemallaan ollut lainkaan ruumiillista, vaan mittaamattoman syvä sielullinen syy."
"Henkilääkäri", sanoi ruhtinas pahantuulisena, "te olette nyt jo lörpötellyt puolen tuntia, ja hitto vieköön, jos ymmärrän siitä tuon taivaallista. Mitä te tarkoitatte ruumiillisellanne ja sielullisellanne?"
"Ruumiillinen periaate", rupesi lääkäri taas puhumaan, "on puhtaasti vegetatiivisen elämän ehto, sielullinen taas on ehtona sille ihmisen elimistölle, joka saa olemassaolonsa voiman yksinomaan hengestä ja ajatuskyvystä."
"En vieläkään", huusi ruhtinas hyvin äkäisenä, "en vieläkään ymmärrä teitä, te käsittämätön!"
"Tarkoitan, teidän korkeutenne", jatkoi tohtori, "että ruumiillinen kohdistuu vain puhtaasti vegetatiiviseen elämään ilman ajatuskykyä, niinkuin kasveilla tapahtuu, mutta sielullinen ajatuskykyyn. Koska viimeksimainittu on etualalla ihmisen elimistössä, on lääkärin aina aloitettava ajatuskyvystä, hengestä, ja pidettävä ruumista vain hengen palvelijana, jonka täytyy alistua, kun käskijä sitä tahtoo."
"Hohhoo, tohtori, lopettakaa jo", huusi ruhtinas, "Lääkitkää ruumistani, mutta jättäkää henkeni rauhaan. Se ei ole vielä milloinkaan vaivannut minua. Muuten, henkilääkäri, te olette sekapäinen mies, ja jollen seisoisi tässä ministerini ruumiin vieressä ja olisi liikutettu, niin tietäisin mitä tekisin! — Kas niin, kamariherrat! Vuodattakaamme vielä muutamia kyyneliä tämän vainajan ruumisalttarin ääressä ja menkäämme sitten syömään."
Ruhtinas piti nenäliinaa silmiensä edessä ja nyyhkytti. Kamariherrat tekivät samoin, Sitten he lähtivät kaikki pois.
Oven ulkopuolella seisoi vanha Liisa, jonka käsivarrella riippui muutamia rivejä mitä ihanimpia, kullankeltaisia sipuleja. Ruhtinaan katse osui sattumalta näihin hedelmiin. Hän pysähtyi, tuska katosi hänen kasvoiltaan, hän hymyili lempeästi ja armollisesti ja sanoi: