Tekijän kaihomieliset pyynnöt. — Kuinka Mooses Turnus rauhoittui eikä Katariina voinut milloinkaan tulla ärtyisäksi. Kuinka kultakuoriainen surisi jotakin tohtori Prosper Alpanuksen korvaan, tämä lausui jäähyväiset, ja Baltasar vietti onnellista perhe-elämää.
Nyt olemme niin pitkällä, että sen, joka on kirjoittanut sinulle, hyvä lukija, nämä lehdet, on erottava sinusta. Kaiho ja pelko valtaavat nyt hänen mielensä.
Vielä paljon, paljon hän osaisi kertoa pikku Sinnoberin ihmeellisistä teoista, ja hänellä olisi ollut todellinen halu — kuten häntä ylipäänsäkin sydämensä vastustamattomasti kehoitti tätä kirjoittamaan — vielä kertoa sinulle se kaikki, hyvä lukijani. Mutta silmätessään taaksepäin tapahtumiin, sellaisina kuin ne esiintyvät näissä yhdeksässä luvussa, tuntee hän hyvin, että niissä on jo niin paljon ihmeellistä, mieletöntä, tervettä järkeä vastaan sotivaa, että hän, vielä enemmän kerätessään samanlaista, voisi joutua vaaraan turmella kokonaan suhteensa sinuun, rakas lukija, käyttäessään väärin sinun pitkämielisyyttäsi.
Hän pyytää nyt tässä kaihomielisyydessään, tässä pelossaan, joka yhtäkkiä rupesi ahdistamaan hänen rintaansa hänen kirjoittaessaan sanat "viimeinen luku", että sinä taipuisit oikein iloisella ja ennakkoluulottomalla mielellä tutustumaan, jopa mieltymäänkin niihin omituisiin olentoihin, joiden olemassaolosta runoilijan on kiittäminen aavemaista henkeä, mielikuvitusta, jonka omituisen, oikullisen olemuksen hän on ehkä liiaksi antanut johtaa itseään. Älä siis suutu näihin kumpaankaan, ei runoilijaan eikä tuohon oikulliseen henkeen!
Jos olet, rakas lukija, silloin tällöin sisimmässäsi oikein hymyillyt jollekin seikalle tässä tarinassa, niin on mielialasi ollut sellainen kuin näiden rivien kirjoittaja on toivonutkin. Ja niinpä hän uskoo, että kenties luet hänelle hyväksi yhtä ja toista.
Oikeastaan olisi kertomus voinut päättyä pikku Sinnoberin surulliseen kuolemaan. Mutta eikö ole miellyttävämpää, jos kirjan lopussa on murheellisten hautajaisten sijasta iloiset häät?
Muistettakoon siis vielä lyhyesti suloista Katariinaa ja onnellista
Baltasaria.
Professori Mooses Turnus oli muuten valistunut, maailmaa kokenut mies, joka Nil admirari sananlaskun mukaan ei ollut moniin vuosiin ihmetellyt mitään asiaa maailmassa. Mutta nyt tapahtui, että hän luopuen kaikesta viisaudestaan joutui pakostakin tuon tuostakin ihmeisiinsä. Niinpä hän lopulta valittikin, ettei enää tietänyt, oliko hän todellakin professori Mooses Turnus, joka oli ennen hoitanut valtion luonnonasioita, ja kävelikö hän vielä todellakin jaloillaan pää ylöspäin.
Ensinnäkin joutui hän ihmeisiinsä, kun Baltasar esitteli hänelle tohtori Prosper Alpanuksen setänään, ja tämä näytti hänelle lahjoituskirjan, jonka nojalla Baltasarista tuli tunnin matkan päässä Kerkosta sijaitsevan huvilan sekä siihen kuuluvien metsien, peltojen ja niittyjen omistaja. Sitten hämmästytti häntä omaisuusluettelo, jossa hän tuskin silmiään uskoen huomasi kallisarvoisia taloustarpeita, jopa kulta- ja hopeaharkkojakin, joiden arvo nousi paljon yli ruhtinaallisen aarrekammion rikkauksien arvon. Sen jälkeen ihmetteli hän katsellessaan Baltasarin lasin läpi sitä komeaa arkkua, jossa Sinnober makasi, kun hänestä yhtäkkiä tuntui, kuin ei milloinkaan olisi ollut olemassakaan ministeri Sinnoberia, vaan ainoastaan pieni, kömpelö, siivoton kääpiö, jota oli erehdyksessä pidetty järkevänä, viisaana ministeri Sinnoberina.
Mutta korkeimmalle kohosi Mooses Turnuksen hämmästys, kun Prosper Alpanus kuljetti häntä ympäri huvilassa, näytti hänelle kirjastonsa ja muita hyvin ihmeellisiä esineitä, tekipä muutamia erittäin viehättäviä kokeitakin omituisilla kasveilla ja eläimillä.