Professorissa heräsi ajatus, ettei hänen oma luonnontutkimisensa ollut minkään arvoista ja että hänet oli suljettu ihanaan, kirjavaan taikamaailmaan kuin munaan. Tämä ajatus teki hänet niin rauhattomaksi, että hän lopulta valitti ja itki kuin lapsi. Baltasar vei hänet heti tilavaan viinikellariin, missä hän näki kiiltäviä tynnyreitä ja välkkyviä pulloja. Baltasarin mielestä hän saattoi harjoittaa tutkimuksiaan paremmin siellä kuin ruhtinaan viinikellarissa, ja luontoa hän sai kyllikseen tutkia kauniissa puistossa.
Tämän jälkeen professori rauhoittui.
Baltasarin häät vietettiin huvilassa. Hän sekä ystävät Heikki ja Pulcher olivat hämmästyksissään Katariinan tavattomasta kauneudesta, siitä lumoavasta viehätyksestä, joka ilmeni hänen puvussaan ja hänen koko olennossaan.
Hänet ympäröikin todellinen lumo, sillä haltiatar Ruusunhengetär, joka oli unohtanut kaiken vihansa ja oli läsnä häissä luostarinjohtajatar Ruusunihanana, oli itse pukenut hänet ja koristanut hänet kauneimmilla ja ihanimmilla ruusuilla. Senhän kyllä ymmärtää, että sellaisen puvun täytyy sopia hyvin, jota haltiatar on sovitellut. Sitäpaitsi oli Ruusunhengetär lahjoittanut suloiselle morsiamelle komeasti säkenöivän kaulakoristeen, jonka taikavaikutus ilmeni siinä, ettei Katariina milloinkaan, kun se oli hänen kaulassaan, suuttunut pikkuseikoista, ei huonosti sidotusta nauhasta, ei epäonnistuneesta hiuskoristuksesta, ei liinavaatteisiin tulleesta tahrasta tai muusta sellaisesta. Tämä ominaisuus, jonka hän sai kaulakoristeelta, levitti aivan erikoisen sulon ja iloisuuden hänen kasvoilleen.
Morsiuspari oli kuin seitsemännessä taivaassa. Mutta heiltä riitti kuitenkin — se oli Alpanuksen salaisen, viisaan taian ansio — vielä katseita ja sanoja ystävillekin, jotka olivat kokoontuneet. Prosper Alpanus ja Ruusunhengetär pitivät kumpikin huolta siitä, että mitä kauneimmat ihmeet vielä lisäsivät hääpäivän tenhoa. Kaikkialla kaikui pensaista ja puista suloisia rakkauden säveliä. Samalla kohosi välkkyviä pöytiä ihanine ruokineen ja kristallipulloineen. Niistä virtasi mitä jalointa viiniä, joka valoi elämänhehkua vieraiden kaikkiin suoniin.
Yö oli tullut. Silloin levisivät puiston yläpuolelle tulenkarvaiset liekehtivät sateenkaaret. Ilmassa leijaili ylös-alas kimmeltäviä lintuja ja hyönteisiä, ja kun ne pudistelivat siipiään, pölysi niistä miljoonia säkeniä muodostaen lakkaamatta vaihdellen kaikenlaisia suloisia kuvia, jotka taas tanssivat ja leikittelivät ilmassa ja katosivat sitten pensaikkoon. Samalla kaikui metsän soitto kovemmin, ja yötuuli suhisi salaperäisesti ja suloisia tuoksuja huokuen.
Baltasar, Katariina ja ystävät tunsivat Alpanuksen mahtavan taian. Mutta Mooses Turnus, puolihumalassa, nauroi ääneen ja arveli, ettei tuon kaiken takana piillyt kukaan muu kuin se tunnettu peijooni, ruhtinaan oopperan kulissimestari ja ilotulituksen hoitaja.
Kimakat kellonäänet kaikuivat. Loistava kultakuoriainen leijaili alas, asettui Prosper Alpanuksen olkapäälle ja näytti hiljaa surisevan jotain hänen korvaansa.
Prosper Alpanus nousi istuimeltaan ja sanoi vakavasti ja juhlallisesti:
"Rakas Baltasar, suloinen Katariina, ystäväni! Nyt on aika, Lotos kutsuu. Minun on lähdettävä."