Silloin alkoivat kaikki kiitellä ja kehua Fredrikkiä, juurikuin hän jo olisi laulanut. Arvelipa vihdoin moni mestari, että hänen äänensä todellakin oli miellyttävämpi kuin Reinholdin, ja herra Vollrad, tyhjennettyään vielä yhden täyden lasin, oli ihan varma siitä, että Fredrik kuitenkin osasi paremmin saksalaistapaan laulaa kuin Reinhold, jossa oli liian paljon italialaisuutta. Mutta Martti mestari keikahutti vaan päätänsä, taputteli pyöreätä vatsaansa, että se kumisi, ja sanoi iloissaan:
"Ja he ovat nyt minun kisällini — minun, sanon minä, Nürnbergiläisen tynnyrisepän Martin kisällit!"
Kaikki mestarit nyykäyttivät päätään ja sanoivat tyhjentäessään viimeiset pikarit korkeista juomalaseista:
"Niin, niin, Martti mestari! — teidän uljaat kelpo kisällinne!"
Vihdoin lähdettiin levolle. Reinholdille ja Fredrikille antoi Martti mestari kummallekin valoisan ja kauniin kammarin asuttavaksi.
Kuinka kolmaskin kisälli tuli Martti mestarin taloon ja mitä sitte tapahtui.
Kun Reinhold ja Fredrik olivat muutamia viikkoja olleet työssä, huomasi Martti mestari, että Reinholdin vertaista viivaimen ja harpin käyttäjää sekä laskumestaria olisi vaikea löytää. Mutta höylääminen, kurikoiminen ja vestäminen eivät häneltä niin hyvin sujuneet, niissä väsyi hän pian, eikä edistynyt, vaikka hän kuinka olisi koettanut. Fredrik sitä vastoin höylätä suhisutti ja vestää kalkutteli reippaasti ja ihan väsymättä. Yhtäläiset olivat he taas siveän käytöksensä puolesta; viattoman iloisia olivat he kumpikin ja etenkin Reinhold osasi olla viehättävän leikkisä. Työssä eivät he, varsinkaan Roosan läsnä ollessa, säästäneet kurkkujansa, vaan lauloivat soinnukkailla, hyvästi yhteen sulavilla äänillään monta kaunista laulua. Ja jos Fredrik milloin, Roosaa salaa katsellessaan, rupesi laulamaan vienoja surusäveleitä, alkoi Reinhold heti jonkin pilkkalaulun, jonka hän oli sepittänyt ja joka alkoi esim. sanoilla: ei tynnyri oo kannel, ei kannel tynnyri, niin että Martti mestari vanhus laski jo kohotetun kurikkansa ja piteli naurun pakosta vatsaansa. Niin saavuttivat kisällit, etenkin Reinhold, Martti mestarin koko suosion, ja saattoipa hyvin huomata, että Roosakin aina useammin keksi syitä työhuoneesen tullaksensa ja viipyi siellä kauvemmin, kuin hänellä ennen oli ollut tapana.
Eräänä päivänä astui Martti herra sangen miettiväisenä kaupungin portin luo työhuoneesensa, jossa kesällä työskenneltiin. Reinhold ja Fredrik olivat juuri kokoon-panemassa pientä tynnyriä. Martti mestari seisattui kädet ristissä heidän eteensä ja puhui:
"En ollenkaan voi sanoa, miten tyytyväinen minä olen teihin, hyvät kisällini, mutta kuitenkin olen minä nyt suuressa pulassa. Reinin rannoilla kerrotaan tänä kesänä tulevan viljavamman viinivuoden, kuin koskaan tähän asti on ollut. Eräs viisas mies on sanonut pyrstötähden, joka äskettäin kohosi taivaalle, tekevän kummallisilla säteillään maan niin hedelmälliseksi, että kuumuus, joka maan sisimmässä sydämessä kiehuttaa jaloja metallia, on höyryinä virtaava viiniköynnöksiin ja kasvattava niihin mehuisan rypäleen toisensa viereen. Vasta noin kolmensadan vuoden päästä tulevat tähdet uudestaan samaan onnea tuottavaan asemaan. — Siitäpä saamme me nyt työtä puolet liiaksikin. Ja sen lisäksi sain vielä Bambergin piispalta kirjeen, jossa hän tilaa minulta suuren tynnyrin. Näitä kaikkia emme me ehdi saada toimeen, ja täytyy minun siis vielä ottaa yksi rivakka kisälli lisäksi. Mielelläni en nyt ottaisi seuraamme ketä hyvänsä maankulkijaa, ja kumminkin on tulinen tarve. Jos te tiedätte jostain neuvoa yhden kelpo kisällin, jota tahtoisitte kumppaniksenne, niin sanokaa vaan ja minä toimitan hänet tänne, vaikka se maksaisi kuinka paljon hyvänsä".
Tuskin oli Martti mestari saanut puheensa loppuun, kun nuori pitkä ja vahvavartaloinen mies astui sisään, huutaen kovalla äänellä: "hoi, te miehet! onko tämä Martti mestarin työhuone?"