Vihan vimmassa hyppäsi Martti mestari Valentinin luo, tempasi häneltä kädestä laudan, jota hän paraillaan koversi, ja kiljahtaen: "Kirottu koira" löi sillä Konradia poikki selän.
Heti tunnettuaan lyönnin kääntyi Konrad rivakasti ympäri ja seisoi muutaman silmänräpäyksen siinä kuin tunnotonna, vaan sitte välähti vimma hänen silmissänsä, hän kiristeli hampaitaan ja karjasi: "minuako lyötiin?" Yhdellä harppauksella oli hän maassa, tempasi lattialta kirveen ja löi aika vauhdilla kohti mestaria, jolta isku olisi varmaankin halaissut pään, ellei Fredrik olisi häntä temmaissut sivulle, joten kirves tapasi ainoastaan käsivartta niin, että siitä heti alkoi tulvia vertä. Martti, paksu ja kömpelö kun olikin, kadotti tasapainonsa ja kaatui penkin yli, jossa oppipoika juuri työskenteli, alas maahan. Kaikki hyökkäsivät raivoavaa Konradia vastaan, joka heilutteli veristä kirvestä ilmassa ja hampaitaan kiristellen kiljui pelottavalla äänellä: "helvettiin saa hän mennä — helvettiin!" Jättiläisen voimalla viskoi hän heitä luotansa ja kohotti jo kätensä toistamiseen iskeäkseen, mikä lyönti olisi epäilemättä tehnyt lopun mestarista, joka avuttomana ähki ja voihki lattialla, vaan silloin näkyi Roosa, säikähdyksestä kalman kalvena, työhuoneen ovella. Heti hänet huomattuaan jäi Konrad, kirves ylös ojennettuna seisomaan kuin kuvapatsaaksi jähmettyneenä. Sitten viskasi hän kirveen kauas, löi molemmilla käsillään rintaansa, huusi äänellä, joka tunkeusi luihin saakka: "Oi, hurskas taivaan Jumala, mitä olenkaan tehnyt!" ja syöksi ulos huoneesta. Ei kukaan aikonutkaan lähteä häntä ajamaan takaa.
Martti mestari saatiin suurella vaivalla jaloillensa nostetuksi. Heti huomattiin kuitenkin, että kirves oli ainoastaan sattunut paksuihin käsivarren lihaksiin ja ettei haavaa tarvinnut ollenkaan pitää vaarallisena. Holzschuer vanhuskin, jonka Martti mestari oli kaatuessaan temmannut mukaansa, vedettiin esiin lastujen alta ja Martan lapsetkin, jotka lakkaamatta parkuivat ja itkivät hyvä Martti isää, rauhoittuivat vähitellen. Martti taas oli ihan hämmästyksissään ja arveli: "jollei vaan tuo kisälli piru olisi turmellut hyvää tynnyriä, haavasta minä hyvin vähän lukua pitäisin".
Kantotuolit toimitettiin vanhuksille, sillä Holzschueriinkin oli kaatuessa jotensaki koskenut. Hän kiroili moista ammattia, jossa semmoisia murha-aseita tarvitsi käyttää ja kehoitteli Fredrikkiä mitä pikemmin uudestaan ryhtymään jaloon kuvain valamis- ja metallityöhön.
Fredrik ja hänen kanssaan Reinhold, johon vaan oli niin kovasti sattunut, että kaikki hänen jäsenensä tuntuivat ihan hervottomilta, hiipivät hämärän tultua allapäin kaupunkiin. Tiellä kuulivat he muutaman pensaan takaa huokauksia. He seisattuivat ja kohta kohosikin maasta pitkä mies, jonka he paikalla tunsivat Konradiksi ja peräytyivät arasti hänen edestänsä.
"Ah, te hyvät kisällit", sanoi Konrad itkussa suin, "älkää toki noin minua kauhistuko! — Te pidätte minua pirullisena murhamiehenä! — en minä kuitenkaan ole semmoinen — minä en voinut tehdä toisin! minun olisi pitänyt lyödä se lihava mestari hengettömäksi, oikeastaan pitäisi minun lähteä teidän kanssanne ja tehdä vielä niin, jos se vaan olisi mahdollista — mutta ei, ei — kaikki on hukassa, te ette enää näe minua! — tervehtikää suloista Roosaa, jota minä niin rajattomasti rakastan! — sanokaa hänelle, että minä elinkauteni kannan hänen kukkiaan sydämmelläni, panen ne koristuksekseni, — vaan hän on saava vast'edes kuulla minusta! voikaa hyvin! te, hyvät kelpo kisällit!" — Ja niin sanoen juoksi Konrad täyttä karkua kedon yli metsään.
Reinhold sanoi: "jotain kummallista on tuossa nuorukaisessa; me emme saa ollenkaan punnita hänen tekoansa tavallisen mitan mukaan. Ehkäpä vastedes tulee ilmi salaisuus; joka ahdistaa hänen rintaansa".
Reinhold lähtee pois Martti mestarilta.
Yhtä suruiseksi oli nyt Martti mestarin työhuone muuttunut, kuin siellä ennen oli iloista ollut. Reinhold pysyi työhön kykenemätönnä kammarissansa; haavoitettu käsi hiihnassa, haukkui ja kiroili Martti lakkaamatta vieraan kisälli lurjuksen konnuutta. Roosa, ja yksin Marttakin poikineen kammosivat tuota hurjamaisen taistelun paikkaa, ja niin kaikui Fredrikin askaroiminen yksitoikkoisesti ja kumeasti, kuin yksinäisessä metsässä talvella puunhakkaajan kolkutus. Hän sai suurta tynnyriä yksinään vaivaloisesti valmistaa.
Syvä suruisuus täytti pian Fredrikinkin mielen kokonaan, sillä hän uskoi selvästi huomaavansa, mitä hän jo kauvan oli pelännyt. Hän luuli olevansa siitä ihan varma, että Roosa rakasti Reinholdia. Sitä hän ei päättänyt yksistään siitä, että jo ennenkin oli kaikki ystävällisyys, moni lempeä sana tullut ainoastaan Reinholdin osaksi; olihan siihen nyt se riittävänä todistuksena, että kun Reinhold ei voinut tulla työhön ei Roosakaan enää tullut työhuoneesen, vaan pysyi kotona, arvattavasti voidakseen oikein huolellisesti hoitaa ja holhoa rakastettuansa. Kun sunnuntaina kaikki iloissaan riensivät ulos kaupungista, kun Martti mestari, haavastaan jo melkein paranneena, häntä pyysi lähtemään hänen ja Roosan kanssa kävelemään kilpakentälle, silloin juoksi hän, seurasta huolimatta ja aivan menehtymäisillään tuskasta ja rakkaudesta, yksinään kylään ja kukkulalle, missä hän Reinholdin ensikerran oli tavannut. Hän heittäytyi pitkäksensä kukkahiselle ruohokolle, ja kun hän siinä muisteli, miten tuo kaunis toivontähti, joka koko kotimatkalla oli valaissut hänenkin tiensä, nyt perille päästyä oli äkkiä peittynyt synkkään yöhön, miten koko hänen osansa oli nyt kuin toivottoman uneksijan, joka ikävöiden tavoittelee olemattomia utukuvia, silloin tulvivat häneltä kyyneleet silmistä alas kukkasille, jotka heiluttelivat pieniä päitään, ikäänkuin säälien nuoren kisällin katkeraa kärsimystä. Fredrikin itsensä tietämättä muodostuivat syvät huokaukset, jotka kohosivat hänen ahdistetusta rinnastaan, sanoiksi, säveleiksi. Hän lauloi: