Miss' olet sä
Mun toivontähteni?
Miks' sulosilmäsi
Multa tuiki poistat,
Muille hellin loistat?
Kohotkaa hyökyvät iltatuulet,
Hurjat halut nostakaa
Tuskat, jotka kuolettaa
Voip' onnettoman
Ja toivottoman
Ver'itkuun haljennhen
Sydämmen sortunehen!
Miks' lehtipuut niin humisette
Vienosti hiljalleen?
Miks' taivaan pilvet katselette
Nyt maahan alhaiseen?
Oi hauta, kun
Jo ottais' mun
Ja antais' rauhan unta!
Niinkuin ainakin käy, että syvinkin suru, jos se vaan pääsee puhkeamaan kyyneleiksi ja sanoiksi, lievenee suloiseksi murheelliseksi kaihoksi ja kuvastuupa vielä vähäinen toivonkin heijastus sielussa, niin tunsi Fredrikkikin laulustansa kummallisesti vaikuttavan virkistyksen. Iltatuuli, varjoisat puut, joilta hän oli pyytänyt apua, kohisivat ja kuiskuttivat niin lohduttavasti, ja niinkuin suloiset unelmat kaukaisesta ihanuudesta, kaukaisesta onnesta kohosivat kultaväreet synkälle taivaalle. Fredrik nousi ylös ja läksi astumaan kukkulalta alas kylää kohti. Silloin tuntui hänestä, kuin astuisi Reinhold, kuten heidän ensi kerran toisiaan tavatessansa, hänen rinnallansa. Kaikki, mitä Reinhold oli silloin puhunut, juohtui hänelle mieleen. Mutta kun hän muisteli Reinholdin kertomusta noiden kahden maalarin ja ystävän kilvoituksesta, silloin putosi häneltä kuin verkko silmiltä. Sehän oli ihan selvää, että Reinhold oli jo ennen nähnyt Roosan ja rakasti häntä. Se rakkaus se ajoi hänet Nürnbergiin Martti mestarin taloon, ja maalarien kilpailulla tarkoitti hän ainoastaan heitä kumpaakin ja kauniin Roosan kosimista. — Fredrik oli kuulevinaan uudestaan Reinholdin silloin lausumat sanat: uljaasti, kaiketta kavalatta petoksetta yhtäläisestä palkinnosta taistelemisen pitää yhdistämän todelliset ystävät oikein sydämmen pohjasta toisiinsa, eikä suinkaan heitä eroittaa; jaloissa sydämmissä ei voi koskaan olla tilaa alhaiselle kateudelle eikä ilkeälle vihalle!
"Niin", huudahti Fredrik ääneensä, "sä ystäväni, sinun itsesi puoleen tahdon minä kaiketta petoksetta kääntyä, sinä itse saat sanoa minulle, onko kaikki toivoni kadonnut".
Seuraavana aamuna, kun aurinko oli kohonnut kappalen matkaa taivaan rannasta, koputti Fredrik Reinholdin kammarin ovelle. Kun ei mitään vastausta kuulunut, tempasi hän oven, joka muuten ei ollutkaan lukossa, auki ja astui sisään. Mutta samassa silmänräpäyksessä muuttuikin hän ihan kuin patsaaksi. Roosa täydessä kaiken suloutensa, kaiken viehättävyytensä loistossa, ihana luonnollisen suuruinen kuva seisoi hänen edessänsä maalausjaloilla, aamuauringon säteiden valasemana. Pöydälle viskattu maalarikeppi, tuoreet värit maalilautasella näyttivät, että kuva oli juuri maalattu.
"Oi, Roosa — Roosa — oi, taivahan Herra", huokasi Fredrik. Silloin taputti häntä Reinhold, joka oli hänen perästänsä tullut sisään, olkapäälle ja kysyi hymyillen:
"No Fredrik, mitäs sanot kuvastani?"
Fredrik pusersi häntä rintaansa vasten ja sanoi:
"Oi sinä kelpo mies — sinä jalo taiteilija! nyt olen minä selvillä kaikista! sinä, sinä olet saanut voiton, jota kilvoittelemaan minä onneton olin kyllin uskalias, — mitä olen minä sinun rinnallasi, mitä minun taitoni sinun taiteesi rinnalla? — Ah, olihan minullakin paljon mielessä! — älä vaan naura minulle, hyvä Reinhold! — katsos, minä arvelin, miten hauskaa olisikaan valaa suloisen Roosan kuva puhtaimmasta hopeasta, mutta sehän on ainoastaan lapsen työtä, vaan sinä! — sinä! miten hän niin lempeästi, niin kaiken kauneutensa herttaisessa loistossa sinulle hymyilee! — ah, Reinhold — Reinhold! sinä onnen lapsi! miten silloin puhuit, niinhän nyt todella käykin! me olemme molemmat kilvoitelleet, sinä olet voittanut, sinulle oli voitto tulevakin, mutta minä puhun veljenäsi kaikesta sydämmestäni. Pois täytyy minun kuitenkin lähteä tästä talosta ja kodostanikin, enhän sitä muuten kestäisi, menehtyisinhän ihan kokonaan, jos minun nyt pitäisi jäädä hänen seuraansa. Annathan sen minulle anteeksi, hyvä, jalo ystäväni! Tänään, nyt paikalla pakenen minä kauas — kauas avaraan maailmaan, mihin rakkauteni tuska, mihin lohduttamaton kurjuuteni minua minua vie!"
Niin sanoen tahtoi Fredrik syöstä ulos ovesta, mutta Reinhold otti hänet kiini ja sanoi:
"Sinä et saa mennä, sinun ei tarvitse mennä, kalkki voi vielä käydä aivan toisin kuin luulet. Nyt on minun aika sanoa sinulle kaikki, mitä tähän asti olen salannut. Etten ole mikään tynnyriseppä, vaan maalari, tiedät nyt kyllä, ja kuten toivon, huomaat kuvastani, etten olekaan ihan pienimpiä. Nuorena menin Italiaan, taiteiden maahan. Siellä ottivat suuret mestarit minut huomaansa ja ravitsivat sielussani hehkuvia kipinöitä elävällä tulella. Niin pääsin minä kohta hyvälle alulle, kuvani tulivat kuuluisiksi koko Italiassa, ja Florenzin mahtava hertttua kutsui minut hoviinsa. Siihen aikaan en minä pitänyt saksalaista taidetta missään arvossa, puhuin lörpöttelin vaan, teidän kuvianne näkemättä, teidän Dürerinne ja Cranachenne huonosta aistista, yksitoikkoisuudesta ja luonnottomuudesta. Silloin toi muuan kuvakauppias herttuan kuvakokoelmiin Marian kuvan, jonka Albrecht Dürer oli maalannut. Se vaikutti kummallisesti minuun, käänsi koko mieleni italialaisten kuvien monipuolisesta hempeydestä. Heti päätin lähteä Saksaan, saadakseni nähdä kotimaassaan taideteoksia, joita nyt koko sielustani ihailin. Nürnbergiin tultuani ja nähtyä Roosan, tuntui minusta, kuin kävelisi tuo Maria, joka niin oli mieltäni innostanut, ihan elävänä edessäni. Minulle kävi samoin kuin sinullekin, hyvä Fredrik, koko olentoni leimusi kirkkaista rakkauden liekeistä. Ainoastaan Roosa oli silmissäni, ainoastaan häntä ajattelin; kaikki muut asiat olivat poistuneet mielestäni ja taiteenikin oli minusta ainoastaan sentähden arvokas, että taisin sata, tuhat kertaa maalata ja piirustaa Roosan. Minä tahdoin lähestyä neitiä Italialaisten sukkeluudella, mutta kaikki koetukseni olivat turhat. Ei ollut mitenkään mahdollista päästä millään vilpittömällä tavalla tutuksi Martti mestarin talossa. Vihdoin ajattelin mennä taloon suorastaan Roosaa kosimaan, mutta kuulin Martti mestarin päättäneen antaa tyttärensä ainoastaan kunnolliselle tynnyrisepälle. Silloin päätin lähteä Strassburgiin tynnyrisepän oppiin ja sitten tulla Martti mestarille työhön. Muut seikat jätin taivaan salliman määrättäväksi. Miten olen päätökseni toimittanut, sen tiedät, mutta sinun pitää myöskin saada tietää, mitä Martti mestari minulle muutama päivä sitten sanoi, että minusta tulee kelpo tynnyriseppä ja hän on minua vävynänsä kunnioittava, ja rakastava, koska hän kyllä oli huomannut, että minä voin voittaa Roosan suosiota ja Roosakin minusta piti paljon".