Mitä sitte Martti mestarin kotona tapahtui.
Raatiherra Jaakko Paumgartnerin täytyi kotiinsa mennessään kulkea Martti mestarin talon ohitse. Kun nyt Paumgartner ja Martti olivat talon portilla ja Paumgartner tahtoi mennä edelleen, otti Martti mestari lakin päästänsä, kumarsi kunnioittavasti niin syvään, kuin hän suinkin taisi, ja sanoi raatiherralle: "ettekö toki tahtoisi hetkiseksi poiketa halpaan majaani, hyvä, arvoisa herrani! — Suokaa minun saada huvia ja oppia teidän viisaista puheistanne!"
"Mitä joutavia, hyvä Martti mestari", sanoi Paumgartner hymyten, "mielellänihän minä poikkean teidän luoksenne. Mutta miksi sanotte taloanne halvaksi? Tiedänhän minä, ettei kellään rikkaimmallakaan porvarilla ole runsaammin koristuksia ja kalleita kaluja kuin teillä; ja äskenhän te juuri päätitte kauniin rakennuksenne, joka tekee teidän talonne koko meidän kuuluisan valtakaupunkimme koristukseksi, ja sisustuksesta en tahdo ollenkaan virkkaa mitään, sillä siitä ei tarvitsisi kenenkään ylhäisenkään hävetä".
Paumgartner-vanhus olikin oikeassa, sillä heti kun kirkkaaksi silitetty, metallilla runsaasti koristettu ovi oli saatu auki, näytti jo sen takaa ilmestyvä esihuone siistin lattiansa, kauneiden kuvataulujensa, taidollisten kaappiensa ja tuoliensa vuoksi kokonaiselta korusalilta. Siinä tottelikin jokainen mielellään runovärssyn neuvoa, joka vanhan tavan mukaan oli piirretty juuri sen vieressä riippuvaan tauluun:
Ken mielivi sisälle askeltaa,
Sen jalkimet puhtahat olla saa,
Tai parempi ensin ne heittää pois,
Niin moittehet kaikki ne välttää vois.
Sen viisas tietävi ennestään,
Miten vierashuoneissa käyttäytään.
Päivä oli helteinen ja ilma salissa nyt, iltahämärän tullessa, kuuma ja kolea. Martti mestari vei sentähden ylhäisen vieraansa tilavaan, viileään korukyökkiin. Siksi nimitettiin rikkaiden porvarien taloissa siihen aikaan erästä keittiön tavoin rakennettua kammaria, jota ei kuitenkaan käytetty keittämistä varten, se oli vaan katsottavaksi koristettu kaikenlaisilla kalleilla keitto- ja muilla ruokakaluilla. Heti sisään päästyä huusi Martti mestari kovalla äänellä: "Roosa! Roosa!" ja paikalla avautuikin ovi ja Roosa, Martin ainoa tytär, astui sisään.
Nyt pitäisi sinun, rakkahin lukijani! hyvin tarkoin ja elävästi muistaa mainion Albrecht Dürerin mestariteoksia. Sinulla pitäisi olla edessäsi nuo ihanat immet, semmoisina kuin ne hänen tauluillansa ovat kuvattuina, täynnä ylevää suloutta, lempeyttä ja hurskautta. Muistele tuota jalon vartalon hentoutta, kauniisti kaarevaa, valkoista otsaa, ruusuväriin vivahtavain kasvojen elävyyttä, hienoja, punaisen hohtavia huulia, hurskaan ikävällä katselevaa silmää, jota tummat ripset puoleksi verhoovat, kuin varjoisa lehdikko kuun paistetta — muistele taidollisesti sieviksi palmikoiksi soviteltua, silkkihienoa tukkaa — muistele noiden impien kaikkea taivahista kauneutta, silloin on sinulla valmiina lempeä Roosa. Miten voisikaan muuten kertoja kuvailla sinulle tätä rakasta taivaan lasta? — Olkoon kuitenkin tässä vielä lupa muistaa yhtä uljasta nuorta taiteilijaa, jonka sydämmeen on tunkeunut valaiseva heijastus tuosta kultaisesta muinaisajasta. Tällä tarkoitan Roomassa asuvaa, saksalaista maalaria Korneliusta. — "En neitonen oo enkä kaunis!" — semmoinen kuin Korneliuksen kuvissa Goethen Faustin Margaretha oli lausuessaan näitä sanoja, niin, semmoinen oli kyllä Roosakin, kun hän hurskaana, siveän arkana koki väistyä vallattomain kosijainsa tieltä.
Roosa kumarsi nöyrästi kuin lapsi Paumgartnerille ja suuteli hänen kättänsä. Vanhusherran kalpeat kasvot sävähtivät ihan tulipunaisiksi ja niin leimahti vielä jo aikoja sitten menneen nuoruuden tuli hänen silmissänsä, kuin iltarusko vielä laskiessansa kerran välähtäen kultaa metsien varjoisat lehdot.
"Oi", huudahti hän iloisasti, "oi, Martti mestari, te olette varakas, rikas mies, vaan paras taivaan lahja, minkä Herra teille on suonut, on kuitenkin teidän suloinen, lempeä tyttärenne, Roosa. Jos meiltä vanhoilta herroilta, kun neuvottelemassa istumme, sydän lämpenee, jos me emme voi kääntää heikkoja silmiämme tyttärestänne, kun hän vaan milloin tulee näkyviin, kuka sitte voi moittia nuoria siitä, että he kohdatessansa hänet kadulla jäävät kuin kivettyneinä seisomaan, että he kirkossa katselevat vaan teidän tytärtänne eivätkä hengellistä herraa, että he leikkinurmikolla tai muissa leikkitiloissa kaikkien tyttöjen harmiksi kävelevät huokaillen, rakastavin silmäyksin ja imartelevin puhein vaan teidän tyttärenne perästä. — Niin, Martti mestari, te saatte valita itsellenne vävyn meidän ylhäisistä nuorukaisistamme tai mistä vaan tahdotte".
Martti mestarin muoto vetäytyi synkkiin kurttuihin. Hän käski tyttärensä tuoda jaloa, vanhaa viiniä ja sanoi, hänen punastunein poskin, alaspäin katsoen pois mentyään, Paumgartnerille: