Paumgartner ja Holzschuer katsoivat hämmästyksestä aivan hämillänsä toisiaan, mutta maljaa käsissänsä pitäen lisäsi Martti mestari:
"Oi, taivahan Herra, kaikkihan on niin käynyt, kuin vanha mummo ennusti. Viinileili virrallansa riemun tuopi tullessaan, enkelitki loistossansa yltyy kanssa laulamaan. — Leilikullan loistavaisen, ken sen tuopi huoneesen, hän on sulhos armahainen, isäs mielt' ei kysellen viivy syömmes' lempiväinen, — minä hullu narri — Tässähän on se viinileili, enkelit — sulho — nyt, hyvät herrat, on kaikki hyvin, kaikki hyvin, sulho on löytynyt!"
Ken on, uneksittuaan, että hän lepäsi haudan pimeässä yössä, herännyt kirkkaan kevätaamun suloisissa tuoksuissa ja hän, joka on hänelle rakkahin kaikista maan päällä, on tullut ja syleilee häntä ja hän katselee hänen lempeitä kasvojansa ja sulosilmiensä taivasta, kelle niin kerrankaan on tapahtunut, ymmärtää, miltä silloin Fredrikistä tuntui, hän käsittää hänen äärettömän autuutensa. Voimatta virkkaa sanaakaan, piti hän Roosaa sylissänsä, kuin ei hän olisi tahtonut koskaan enää päästää häntä, kunnes Roosa vihdoin lempeästi irroittausi ja vei hänet isänsä luo. Siellä huudahti hän:
"Oi, hyvä mestarini, onko sitte todellakin niin? Annatteko Roosan minulle vaimoksi ja saanko kuitenkin palata omaa taidettani harjoittamaan?"
"Kyllä, kyllä", sanoi Martti mestari, "usko se vaan; voinko minä toisin tehdä, kun sinä kerran olet täyttänyt vanhan mummon ennustuksen? — Näytetynnyrisi saa nyt jäädä tekemättä."
Silloin hymyili Fredrik onnestansa aivan autuaana ja sanoi: "ei, hyvä mestari, jos vaan sallitte, niin teen minä nyt ilolla ja halulla kelvollisen tynnyrin ja se on viimeinen työni tynnyriseppänä; sitte palaan minä takaisin sulatusuunini luo."
"Oi, sä hyvä, kelpo poikani," sanoi Martti mestari ilosta säkenöivin silmin, "niin tee vaan tynnyrisi ja sitte pidetään häät."
Fredrik piti kuin mies sanansa. Hän teki kahden fuderin vetävän tynnyrinsä valmiiksi. Kaikki mestarit tunnustivat, ettei siistimpää työtä voisi miehen kädestä lähteä, ja siitä oli taas Martti mestari oikein sydämmensä pohjasta iloissansa ja vakuutti, ettei taivaan sallima mitenkään olisi hänelle voinut lahjoittaa oivallisempaa vävyä.
Hääpäivä oli vihdoin tullut. Fredrikin mestarimalja seisoi jaloa viiniä täynnä ja kukilla seppelöitynä kuistissa pöydällä; ammattikunnan mestarit, raatiherra Jaakko Paumgartner etunenässä, saapuivat rouvineen ja heidän perästänsä kultaseppämestarit. Juuri kun oltiin lähtemässä P. Sebaldin kirkkoon, jossa nuori pari oli vihittävä, kaikui kadulta torvein ääni ja portilta kuului hevoisten hirnunta. Martti mestari riensi katsomaan ikkunasta. Sievä oli herra Henrik von Spangenberg loistavassa juhlapuvussa ja muutaman askeleen päässä hänen takanansa ylpeän ratsun selässä nuori pulska ratsastaja, välkkyvä miekka kupeella, korkea kirjava höyhentöyhtö loistavilla jalokivillä koristetussa hatussa. Ratsastajan sivulla oli ihmeen kaunis nainen, myöskin komeasti puettuna, lumivalkoisen tasaisen juoksijan selässä. Palvelijat kirjavissa loistavissa vaatteissa olivat asettuneet piiriin heidän ympärillensä. Kaikki vaikenivat ja vanha herra von Spangenberg huusi:
"Hohoi, Martti mestari, en minä tule teidän viinikellarinne enkä kultakolikkojenne tähden, vaan Roosan häihin; lasketteko minua sisälle, hyvä mestari?"